1

LUNTA HÄRKÄKYLÄSSÄ

Vuolaana virtasi Qiantangjoki kaukaa läntisiltä vuorilta kohti idässä avautuvaa valtamerta. Pysähtymättä hetkeksikään lepäämään joen vesimassat velloivat ohi Härkäkylän ja jatkoivat sitten eteenpäin kohti Lin’ania, Song-dynastian uutta eteläistä pääkaupunkia. Rantojen kymmenet kiinanpunapuut hehkuivat kuin niiden latvukset olisivat liekehtineet. Syksy oli tullut, elettiin jo kahdeksatta kuuta. Kylän liepeillä heinikko oli kuivunut keltaiseksi, ja siihen osuvat harvat auringonsäteet vielä entisestään korostivat maiseman lohduttomuutta. Kahden suuren männyn alle oli kerääntynyt joukko kyläläisiä, miehiä, naisia ja toistakymmentä lasta, jotka kaikki kuuntelivat korvat höröllä kylään saapunutta vanhaa tarinankertojaa. Ukko oli viisissäkymmenissä, laiha varreltaan, ja kaapu, joka oli kerran ollut sininen, oli kauhtunut vaaleanharmaaksi. Hän kopautti muutaman kerran päärynäpuisia kapuloita ja löi sitten bambukepeillä pientä vuohennahkarumpua. Hän alkoi laulaa:

”Hylättynä kukkii persikkapuu.

Varikset jäivät, miehet lähtivät sotiin.

Kylän talot ja muurit raunioituu,

kerran paenneet palaavat kotiin.”

Ukko paukautti taas muutaman kerran kapuloita ja sanoi sitten: ”Tämä runo kertoo kylästä, josta sodan, tulen ja hävityksen jäljiltä oli pystyssä enää raunioituneita seiniä, tiilikatotkin olivat romahtaneet. Moni pohjoisessa on joutunut jättämään kotinsa ja pakenemaan Jin-valtion armeijaa, niin myös vanhan Yen perhe, josta nyt kerron teille. Pakomatkalla vanha Ye oli joutunut eroon vaimostaan ja kahdesta lapsestaan, ja perheenjäsenet luulivat jo toistensa kuolleen. Suuri oli heidän ilonsa, kun he kohtasivat jälleen, ja riemumielin he palasivat vanhaan kotikyläänsä. Heitä odotti kuitenkin kurja näky: valloittajat olivat polttaneet talon maan tasalle. Kun kotiin ei voinut jäädä, perhe lähti toivottomana matkalle kohti pääkaupunkia Bianliangia. Vaan niin se tässä elämässä on: koskaan ei tiedä, millaisia pilviä ja tuulia taivas lähettää, ihmistä voi onni tai epäonni kohdata milloin vain. Matkalaiset olivat juuri saapuneet Bianliangiin, kun heitä vastaan tuli joukko Jinin sotilaita. Joukon kärjessä ratsastava päällikkö iski silmänsä Yen perheen nuoreen, kauniiseen tyttäreen, hyppäsi satulasta, kaappasi tytön syliinsä ja yritti kiskoa häntä ratsun selkään.

’Lähdehän pikkuinen sedän matkaan!’ hän nauraa hohotti.

Mutta eihän Yen perheen tytär sellaiseen noin vain suostunut, vaan tappeli kaikin voimin vastaan.

’Jos vielä panet hanttiin, tapan vanhempasi!’ päällikkö huusi, kohotti piikkinuijansa ja iski sen Yen perheen nuoren pojan päähän. Humahdus vain, ja pojan pää halkesi kahtia. Niin siinä kävi: Taas yksi vääryyttä kokenut sielu siirtyi varjojen maailmaan, ei nähdä nuorukaista enää tämän auringon alla!

Nuorukaisen isä ja äiti jähmettyivät hetkeksi paikoilleen, mutta polvistuivat sitten maahan, nostivat pojan ruumiin syliinsä ja puhkesivat äänekkääseen itkuun ja valitukseen. Päällikkö kohotti nuijansa uudestaan ja kaatoi yhdellä iskulla ensin pojan äidin, sitten isän. Yen perheen tytär ei kuitenkaan itkenyt vaan sanoi: ’Herra voi lopettaa julmuudet, kyllä minä lähden mukaan!’

Päällikkö nauroi riemuissaan ja nosti tytön satulaan. Mutta tyttöpä käytti hyväkseen hetkeä, jolloin hänen ahdistelijansa ei ollut enää varuillaan: hän nappasi tikarin miehen vyöltä iskeäkseen sen tämän rintaan. Silmänräpäys vain, ja isän, äidin ja veljen julma surma olisi kostettu. Mutta päällikkö oli kokenut ja taitava soturi, ja salamannopealla liikkeellä hän työnsi tytön alas satulasta.

’Senkin pieni ryökäle!’ päällikkö manasi. Mutta Yen perheen tytär oli jo ehtinyt tarttua maahan pudonneeseen tikariin ja painaa sen terän omaan kaulaansa. Tyttöparka!

Kuutamohipiä, kasvot kuin kukka; nyt surun murtama suloinen sielu matkaa tuonen maahan.”

Ukko kertoi tarinaansa välillä puhuen, välillä laulaen. Kyläläiset kuuntelivat hiljaisina, vain silloin tällöin joku puri hampaita yhteen kiukusta puuskahdellen, joku huokaili syvään.

”Kuulijat, niin kuin vanha viisaus sanoo:

Selkä suorana kulje, pidä pystyssä pää,

älä alennu kiistelyyn turhaan.

Vääryys jos vaille kostoa jää,

veli veljeä vastaan käy murhaan.

Jin-armeija on alistanut valtaansa meidän suurelle Song-valtiollemme kuuluvia maita, tappanut kansaa ja polttanut kyliä, raiskannut ja ryövännyt. Ei ole sellaista pahuutta johon hyökkääjät eivät olisi syyllistyneet, mutta vastuuseen he eivät tunnu teoistaan joutuvan. Miksi me emme taistele vastaan?

Keisarillisessa armeijassamme on miehiä monin verroin enemmän kuin Jinillä, mutta heti kun vihollisen joukkojen kuullaan lähestyvän, meidän sotilaamme katoavat kuin tuhka tuuleen ja jättävät tavallisen kansan oman onnensa nojaan. Lukemattomat ovat kokeneet Yen perheen onnettoman kohtalon, Jangtsejoen pohjoispuolella näitä tarinoita kuulee loputtomasti. Te täällä etelässä saatte vielä elää kuin paratiisissa, mutta pelkäänpä, että pian Jin-armeija ehtii jo tännekin. Niin se on: mieluummin koirana leppoisissa oloissa kuin miehenä sotaisina aikoina.

Minun nimeni on Zhang Viisitoista. Tänään tie kuljetti minut tähän hienoon kylään. Kiitos yleisölle siitä että kuuntelitte tarinani Yen perheen marttyyrityttärestä. Jos vain tarinani miellytti, pyydän pientä osoitusta suosiostanne.”

Ukko löi puukapuloita kiivaasti vastakkain ja otti esiin pienen kulhon. Kuulijoista joku heitti kulhoon kaksi kolikkoa, joku kolmekin, ja pienen hetken päästä rahaa oli jo sievoinen kasa, ehkä kuutisenkymmentä kuparikolikkoa. Zhang Viisitoista kiitti vielä yleisöään, siirsi kuparikolikot nahkapussukkaan ja teki lähtöä. Kookas, kahdenkymmenen tienoilla oleva nuorukainen puhutteli tarinankertojaa:

”Zhang-herra, tehän olette pohjoisesta kotoisin, eikö niin?”

Zhang Viisitoista katsahti puhujaan. Hänen edessään seisoi voimakasrakenteinen nuori mies, jolla oli tuuheat kulmakarvat ja suuret, kirkkaat silmät.

”Olenhan minä”, hän vastasi.

”Istuisitteko hetken seuranani, jos tarjoaisin teille viiniä?” nuorukainen kysyi.

Zhang Viisitoista ilahtui kovasti, mutta sanoi kuitenkin kohteliaasti: ”Emmehän me lainkaan tunne toisiamme, kuinka rohkenisin sellaiseen suostua?”

”Juodessa sitä tutustuu”, nuorukainen sanoi hymyillen. ”Minun sukunimeni on Guo, koko nimeni Guo Xiaotian.” Sitten hän osoitti vierellään seisovaa vaaleaihoista toveriaan. ”Tämä tässä on Yang Tiexin, joka on minulle kuin veli. Me olimme molemmat kuuntelemassa, kun kerroitte Yen perheen tyttären tarinan, ja hyvin kerroittekin, mutta haluaisimme kuulla vielä vähän lisää.”

”Hyvin puhuttu”, Zhang Viisitoista sanoi. ”Ehkä kohtalo on järjestänyt niin, että me tapaamme tänään.”

Guo Xiaotian johdatti vanhan tarinankertojan kylän laidan kapakkaan ja kolmikko istahti pitkän puupöydän ääreen. Kapakoitsija, kahden kainalosauvan varassa kävelevä rampa ukko, lämmitti hitaasti kaksi ruukullista riisiviiniä ja kantoi pöytään lautasellisen härkäpapuja, lautasellisen suolattuja pähkinöitä, lautasellisen kuivattua tofua ja kolme lohkoiksi leikattua suolamunaa. Sitten hän istahti penkille ovensuuhun ja kohotti katseensa kohti vuorten taa painuvaa aurinkoa eikä enää edes vilkaissut pöydän ääressä istuvaa seuruetta.

Guo Xiaotian kaatoi viiniä maljoihin, ja täytti sitten Zhang Viidentoista maljan vielä toiseen kertaan.

”Täällä kylässämme on lihaa myynnissä vain markkinoiden aikaan, kuun toisena ja kuudentenatoista päivänä”, hän selitti. ”Toivottavasti herra ei pahastu, kun meidän on nyt juotava viinimme köyhemmillä lisukkeilla.”

”Viiniä sentään on, se on paljon se”, Zhang Viisitoista sanoi. ”Nyt kun olen tässä hetken teidän puheenparttanne kuunnellut, sanoisinpa että myös te kaksi olette pohjoisesta kotoisin.”

”Oikeassa olette, me molemmat olemme Shandongista. Tulimme etelään kolmisen vuotta sitten, kun elämä niiden Jinin koirien saastaisessa löyhkässä kävi sietämättömäksi. Täkäläiset ovat lempeää ja ystävällistä väkeä, joten asetuimme Härkäkylään. Aivan niin kuin tekin äsken sanoitte, täällä Jangtsen eteläpuolella on kuin paratiisissa asuisi, tai olisi ellei tarvitsisi pelätä, että pian vihollisen joukot hyökkäävät tännekin. Mitä mieltä olette, mahtaakohan Jin-armeija todella ylittää joen?”

”Täällä etelässä kaikki puhkeaa kukkaan, maa peittyy kultaan ja hopeaan, ja tietysti myös Jin-keisari havittelee näitä rikkauksia. Aivan varmasti hyökkäystä jo suunnitellaan. Mutta sitä, ylittääkö armeija joen, ei kuitenkaan päätetä pohjoisessa Jinin pääkaupungissa, vaan täällä Lin’anissa, meidän oman Song-keisarimme hovissa.”

Guo Xiaotian ja Yang Tiexin näyttivät hämmästyneiltä.

”Mitä tarkoitatte?” he kysyivät miltei yhteen ääneen.

”Meitä kiinalaisia on sata kertaa enemmän kuin džurtseneita, Jinin kansaa, emmekä silti pysty pysäyttämään heidän etenemistään. Jos hovimme ministerit ja kenraalit olisivat oikeamielisiä ja Song-keisarille uskollisia, he voisivat lähettää sata sotilasta jokaista Jin-armeijan sotilasta vastaan. Kuinka valloittaja kykenisi silloin etenemään lainkaan? Nuo takavuosien kelvottomat Song-keisarit Huizong, Qinzong ja Gaozong ojensivat koko pohjoisen Kiinan lahjaksi Jinin barbaarihallitsijoille. Song-hovin virkamiehet olivat kieroja ja ahneita, kansa eli sorron alla, ja kenraaleista ne, jotka olisivat halunneet estää Jin-joukkojen etenemiseen, joko pantiin viralta tai menettivät päänsä. Kaikki ne pellot ja metsät, joet ja vuoret annettiin pois, ja Jin tietenkin otti tyytyväisenä lahjan vastaan. Jos keisarimme edelleen palkkaa hoviinsa yhtä kelvottomia virkamiehiä, voisi hän aivan yhtä hyvin langeta polvilleen maahan ja kutsua Jinin joukot paikalle, eikä Jin-hallitsija tietenkään kutsusta kieltäytyisi.”

Guo Xiaotian löi nyrkin pöytään niin että viinimaljat, syömäpuikot ja lautaset hypähtivät.

”Totta puhut!” hän sanoi.

”Keisari Huizong pyrki taolaisten mestarien avulla löytämään ikuisen nuoruuden salaisuuden”, Zhang Viisitoista jatkoi. ” Hän oli kiinnostunut vain kuolemattomuudesta, eivätkä hovin korkeat virkamiehet tehneet elettäkään parantaakseen tilannetta vaan päin vastoin johdattelivat keisaria yhä kauemmas oikealta tieltä. Valtion asioiden hoidosta keisari ei välittänyt tuon taivaallista; milloin hänen mielensä ei askarrellut kuolemattomuuden parissa, hän keskittyi keräilyharrastukseensa ja pani lähettiläänsäkin etsimään kummallisen muotoisia kivenmurikoita ja erikoisia puunpalasia. Heti kun Jin-sotilaat ilmestyivät näkyviin, hän säikähti niin että työnsi päänsä pensaaseen ja luovutti vallan pojalleen Qinzongille. Qinzong kuunteli vain pettureiden neuvoja eikä luottanut enää edes omiin, taitaviin kenraaleihinsa. Niin Jin-armeijan oli helppo kaapata Huizong ja Qinzong vangeikseen. Kaksi miestä teki typeriä tekoja ja sai kärsiä seuraamuksista, siinä ei ole mitään tavatonta. Mutta tällä kertaa joutui kärsimään koko Kiinan kansa.”

Mitä enemmän Guo Xiaotian ja Yang Tiexin kuulivat, sitä enemmän heitä suututti.

”Jingkangin häpeästä olemme kyllä kuulleet, ja siitä kuinka keisari Huizong jäi Jin-armeijan vangiksi”, Yang Tiexin sanoi.

”Totta se on joka ikinen sana”, Zhang Viisitoista sanoi. ”Kun Gaozong myöhemmin nousi keisariksi, hänellä oli palveluksessaan Yue Fein kaltaisia taitavia ja uskollisia kenraaleja, jotka jo suunnittelivat sotaretkeä. Vaikka vihollista ei ehkä olisi kokonaan saatu kukistettua, ainakin vanha pääkaupunki Bianliang olisi saatu vallattua takaisin. Mutta kavala petturi, suurkansleri Qin Hui onnistui juonillaan saamaan aikaan sen, että keisari solmikin rauhan Jin-hovin kanssa ja määräsi kenraali Yue Fein teloitettavaksi.”

Zhang Viisitoista täytti Guo Xiaotianin ja Yan Tiexinin maljat viinillä, kaatoi itselleenkin ja joi yhdellä hörppäyksellä maljansa tyhjäksi.

”Yue Fein kirjoitti runoonsa: Saamme juhlia barbaarien lihalla, ilo on ylimmillään kun maljat täytetään vihollisen verellä. Juuri sitä varmasti jokainen kiinalainen salaa sydämessään toivoo. Mutta sillä petturilla Qin Huilla oli tuuria. Harmi että myöhästyimme kuusi vuosikymmentä.”

”Mitä me olisimme voineet tehdä, jos olisimmekin eläneet kuusi vuosikymmentä aikaisemmin?” Guo Xiaotian kysyi.

”Silloin teidänlaisenne vahvat ja oikeamieliset sankarit olisivat voineet lähteä Lin’aniin ja ottaa kaikki petturit ja juonittelijat kiinni yksi kerrallaan. Me kolme olisimme voineet syödä Qin Huin lihaa ja täyttää maljamme hänen verellään sen sijaan että istumme täällä popsimassa härkäpapuja ja litkimässä jäähtynyttä viiniä!”

Kaikki kolme nauroivat. Yang Tiexin huomasi viiniruukun jo tyhjentyneen ja tilasi pöytään vielä yhden. Rampa kapakoitsija Qu Kolmonen kantoi pöytään viinin lisäksi vielä lisää härkäpapuja ja pähkinöitä, jäi

hetkeksi kuuntelemaan, kuinka kaikki kolme yhdestä suusta manasivat ja kirosivat petturi Qin Huita, ja naurahti sitten tylysti.

”Mitä nyt, Qu Kolmonen?” Yang Tiexin kysyi. ”Ihan syyttä suottako mielestäsi haukun Qin Huita?”

”Et syyttä suotta ollenkaan”, Qu Kolmonen sanoi. ”Mutta kuulemma suurin syypää häpeälliseen rauhansopimukseen ei ollut Qin Hui.”

Kaikki kolme näyttivät hämmästyneiltä.

”Jos ei Qin Hui niin kuka sitten?”

”Qin Hui oli vain keisarin virkamies, eikä virkamies toimi vastoin keisarin tahtoa. Yue Fei olisi halunnut tehdä kaikkensa kukistaakseen Jinin ja vapauttaakseen vangeiksi jääneet entiset keisarit, mutta hovissa sitä ei sallittu. Jos vanha keisari olisi palannut, mitä uudelle keisarille Gaozongille olisi sitten käynyt?”

Sanottavansa sanottuaan Qu Kolmonen koikkelehti taas keppeineen penkilleen ovensuuhun, istahti alas ja jäi katselemaan taivaalle kuin paikoilleen kivettyneenä. Juonteettomien kasvojen perusteella Qu Kolmosta olisi voinut pitää varsin nuorena, hän näytti olevan tuskin yli kahtakymmentäkään, mutta selkä oli jo käynyt kumaraksi ja tukka ohimoilta valkeiksi, niin että takaapäin katsellessa hänet helposti kuvitteli vanhukseksi.

Kolmikko istui hetken hiljaa.

”Aivan totta! Noinhan se tietysti on!” Zhang Viisitoista rikkoi viimein hiljaisuuden. ”Viime kädessä syypää Yue Fein kuolemaan ei sittenkään ollut Qin Hui vaan keisari Gaozong itse. Keisari oli alun perinkin kelvoton, ei mikään ihme että hän oli senkin hirmuteon takana.”

”Millä tavalla kelvoton?” Guo Xiaotian kysyi.

”Lähes kaikki Yue Fein sotaretket olivat voitokkaita. Meidän armeijamme tappoi Jin-sotilaita niin, että joet virtasivat punaisena verestä ja ruumiskasat olivat korkeita kuin vuoret. Mutta keisari ei halunnut taistella, armeija määrättiin vetäytymään ja pohjoisen väki seurasi pakolaisina heidän perässään. Jin-armeija sai riehua miten halusi, kunnes keisari pani lähettiläänsä anelemaan Jin-hallitsijalta sovintoa, ja mikäs olisi Jinin suunnitelmiin sen paremmin sopinutkaan. Hyvä hyvä, tehdään rauhansopimus, kunhan vain ensin toimitatte kenraali Yue Fein pois päiviltä. Ja niin Qin Hui sitten laati katalan suunnitelmansa ja murhautti Yue Fein. Keisari Gaozong käyttäytyi kuin Jin-hallitsijan uskollinen vasalli. Arvaatteko mitä keisari kirjoitti antautumiskirjeessään?”

”Jotakin häpeällistä, epäilemättä!” Yang Tiexin puuskahti.

”No mitäpä muutakaan? Näin tekstin kerran nopeasti ja muistan sen vieläkin sanasta sanaan, se kuului näin: ’Nöyrin palvelijanne pyytää teitä suhtautumaan meihin suopeasti ja osoittamaan rauhantahtoa. Lupaan teille poikieni, pojanpoikieni ja kaikkien tulevien sukupolvien kunnioituksen. Joka vuosi keisarinne syntymäpäivänä sekä uuden vuoden ensimmäisenä päivänä lähetämme tervehdyksemme. Vuosittain maksetaan 250 000 hopeaharkkoa sekä 25 000 pakkaa silkkiä.’ Ei siis riittänyt, että he alensivat itsensä Jin-hallitsijan orjiksi, he tuomitsivat orjuuteen myös poikansa ja pojanpoikansa! Jos keisarimme on vieraan vallan orja, eikö se tee koko Kiinan kansasta vieraan vallan orjia?”

Pamaus vain kuului kun Guo Xiaotian löi nyrkkiä pöytään niin että viinimalja kellahti kumoon ja viiniä valui pöydälle.

”Sietämätöntä!” hän puuskahti. ”Ei noin kelvotonta keisaria kehtaa keisariksi kutsua!”

”Kun uutinen levisi, armeijassa oltiin raivoissaan”, Zhang Viisitoista sanoi. ”Huaijoen pohjoispuolen asukkaat joutuivat avuttomina katselemaan, kuinka heidän kaunis maansa luovutettiin vihollisen käsiin. Siinä murtui moni sydän ja vuodatettiin lukemattomia kyyneliä. Keisari Gaozongin oma valtaistuin pysyi kuitenkin vakaana kuin mahtava Taivuori, ja se oli täysin Qin Huin ansiota. Qin Hui oli jo saanut palkinnoksi suuria läänitysalueita, nyt hänen vaurautensa ja mahtinsa kasvoi entisestään, kun keisari halusi palkita uskollisen palvelijansa. Gaozongia seurasi valtaistuimelle Xiaozong ja Xiaozongia Guangzong, mutta koko ajan Jin-armeija sai pitää vallassaan maamme pohjoista osaa. Niin kuin tiedätte, Guangzong luopui vallasta nykyisen keisarimme Ningzongin hyväksi. Nyt Ningzong on istunut valtaistuimellaan Lin’anissa jo viisi vuotta, apunaan tämä uusi suurkansleri Han, ja pahoin pelkään ettei tässä ainakaan parempaan päin olla menossa. Vaikea ryhtyä ennustamaan, mitä tuleman pitää!”

Zhang Viisitoista puisteli päätään huolestuneen näköisenä.

”Miten niin mitä tuleman pitää?” Guo Xiaotian kysyi. ”Kai me täällä maalla sentään olemme turvassa. Lin’an ei ole kovin kaukana, siellä varmasti on syytä olla huolissaan. Suurkansleri Han taitaa olla pahimman luokan roisto, en ole koskaan kuullut hänestä mitään hyvää! Samanlainen häikäilemätön petturi kuin Qin Hui, kummankin takia kansa on joutunut vain kärsimään!”

Guo Xiaotianin kiivasta puhetta kuunnellessaan Zhang Viisitoista alkoi näyttää hieman pelokkaalta. Hän ei uskaltanut enää lisätä vettä myllyyn, joi vain viinimaljansa tyhjäksi ja sanoi: ”Olette hyviä ja oikeamielisiä nuorukaisia, ja kiitän teitä viinistä. Muistattehan kuitenkin olla varovaisia sekä teoissanne että puheissanne, ettette vain joudu vaikeuksiin. Kun ajat ovat tällaiset, me tavalliset kansalaisetkin joudumme koville.  Sellaiseksi tämä on mennyt!

Torni takana tornin, vuori takana vuorten,

yöhön jatkuu laulu tanssityttöjen nuorten.

Länsijärven aalloilta kuumasti tuulee,

sen rantoja juhlija Bianliangiksi luulee.”

”Millainen tarina tuon runon takana on?” Yang Tiexin kysyi.

”Eipä siinä paljon selitettävää ole”, Zhang Viisitoista sanoi. ”Siinä viitataan vain siihen, että hovin virkamiehet eivät muusta välitä kuin hauskanpidosta, Länsijärven rannoilla viini virtaa ja musiikki soi. Lin’anista näkyy tulleen pysyvästi uusi pääkaupunki eikä ketään enää kiinnosta, saadaanko vanhaa pääkaupunkia Bianliangia enää koskaan takaisin, saati sitten muita menetettyjä alueita.”

Zhang Viisitoista oli jo varsin päihtynyt, kun hän viimein hyvästeli kaksikon ja lähti hoiperrellen jatkamaan matkaansa Lin’anin suuntaan. Mennessään hän mutisi hiljaa säkeitä Yue Fein runosta Joen täydeltä punaista:

”Jingkangin häpeä ei unohdu!

Milloin sammuu keisarin alamaisten viha

Milloin ajamme sotavaunuilla...”

Guo Xiaotian maksoi viinin, sitten he kulkivat Yang Kangin kanssa toisiinsa nojaten kylän poikki kotiin. Ystävykset asuivat toistensa naapureina, ovelta toiselle oli vain muutaman kymmenen askelen matka.

Guo Xiaotianin vaimo Li Ping oli juuri pihalla ajamassa kanoja häkkiin.

”Teille on tainnut taas viini maistua”, Li Ping huikkasi nauraen. ”Veli Yang, tulkaa Xiruon kanssa meille syömään, ajattelin tappaa kanan.”

”Kiitos, tulemme taas kerran teidän vaivoiksenne”, Yang Tiexin sanoi. ”Onhan meilläkin kanoja ja ankkoja vaikka kuinka monta, mutta ihan hukkaan niiden ruokkiminen menee, kun ei kuulemma ensimmäistäkään saa panna pataan. Ei tässä auta kuin käydä syömässä naapurin kanat.”

”Vaimollasi on hyvä sydän”, Li Ping sanoi. ”Kun on ne kanat ja ankat itse kasvattanut, eihän niitä millään henno tappaa.”

”Siksihän minä aina sanonkin, että voin hoitaa sen tappamisen, mutta siitäkin seuraa vain vetistelyä”, Yang Tiexin vastasi nauraen. ”Ihan hölmöä. Mutta ensi yönä lähden metsälle, voin sitten vuorostani kutsua teidät syömään.”

”Veljiähän tässä ollaan, ei tarvitse mistään vuoroista välittää!” Guo Xiaotian sanoi. ”Lähdetään metsälle yhdessä.”

Seuraavana yönä toverukset olivat vielä aamun kolmannella tunnilla metsässä seitsemän lin päässä kylän länsipuolella. He odottivat piilossaan, jouset ja metsästyshanko kädessä, että villisika tai muntjakki kulkisi yöllisellä ruuanetsintäretkellään ohitse, mutta yli kahteen tuntiin metsästä ei ollut kuulunut rasahdustakaan. Toverukset alkoivat jo käydä kärsimättömiksi, kun äkkiä jostakin kantautui kovaa ryskettä. Molemmat säpsähtivät.

”Mitä ihmettä tuo oli?” Yang Tiexin kuiskasi kummissaan.

Samalla hetkellä alkoi kuulua huutoja:

”Minne luulet olevasi menossa?”

”Pysähdy!”

Jostakin varjojen keskeltä ilmestyi näkyviin ihmishahmo, joka eteni vauhdilla niityn halki kohti metsän laitaa. Kuunvalossa Guo Xiaotian ja Yang Tiexin näkivät selvästi, että hahmo liikkui kahden kainalosauvan avulla. He hämmästyivät: sehän oli kylän rampa kapakoitsija Qu Kolmonen!

Qu Kolmonen kumartui, otti maasta tukea ja hyppäsi korkealle puun oksien suojaan kevyesti kuin olisi pyrähtänyt lentoon. Guo Xiaotian ja Yang Tiexin tarttuivat yhtä aikaa toisiaan käsivarresta ihmeissään, sillä Qu Kolmosen loikka kertoi poikkeuksellisista taidoista ja vuosikausien harjoittelusta.

”Näinä kolmena vuotena, jotka olemme täällä asuneet, en kertaakaan ole osannut edes aavistaa, että Qu Kolmonen pystyisi tuollaiseen!” Yang Tiexin kuiskasi. Toverukset kyhjöttivät piilopaikassaan heinikon suojissa uskaltamatta edes liikahtaa. Kauempaa kuului juoksuaskelten ääniä, takaa-ajajat olivat jo lähellä. Metsänlaitaan päästyään he pysähtyivät hetkeksi neuvotteleman hiljaisella äänellä ja jatkoivat sitten matkaa metsään. Guo Xiaotian ja Yang Tiexin näkivät nyt sotilaat. Heitä oli kolme, ja he olivat sonnustautuneet näyttäviin univormuihin. Kuunvalossa heidän pitkät, kaarevat miekkansa loistivat valkeina.

”Me näimme sinut, senkin rampa kelmi, kannattaisi jo antautua!” yksi sotilaista huusi.

Qu Kolmonen pysytteli liikkumattomana piilossaan puun suojissa. Sotilaat etenivät hitaasti ja huitoivat välillä miekoillaan varjoja puiden ja pensaiden alla. Kun yksi heistä tuli piilopaikan kohdalle, Qu Kolmonen hypähti alas puusta suoraan sotilaan eteen ja iski häntä vasemmalla kainalosauvallaan rintaan. Liike oli niin nopea, ettei sotilas ehtinyt väistää, päästi vain hiljaisen, puoliksi tukahtuneen huudon, lennähti taaksepäin ja kaatui selälleen maahan. Muut kaksi juoksivat miekat ojossa kohti, mutta Qu Kolmonen teki oikean kainalosauvansa varassa pitkän loikan sivuun ja suuntasi samalla vasemmalla sauvalla iskun toisen sotilaan otsaan. Sotilas oli kuitenkin valppaana ja kohotti miekkansa torjuakseen iskun. Qu Kolmonen tajusi, että miekan terä saattaisi katkaista puisen kainalosauvan, joten hän laski vasemman sauvan maahan tuekseen, käännähti äkisti ympäri ja huitaisi oikealla toista sotilasta kylkeen. Hän ei pysynyt pystyssä ilman tukea, mutta hän piti maassa vain toista sauvaa ja käytteli toista aseena niin taitavasti ja nopeasti, että häntä olisi ollut vaikea uskoa rammaksi, eikä edes olalla riippuva raskaan näköinen säkki näyttänyt hidastavan

hänen liikkeitään.

Taistelua jatkui hetken, sitten sotilaan miekan kärki viilsi säkin auki ja kantamuksen sisältö levisi kilisten ja kolisten ympäriinsä. Toinen sotilaista kiljahti riemusta tavarat nähdessään ja hänen huomionsa herpaantui hetkeksi. Qu Kolmonen käytti tilaisuuden hyväkseen ja kumautti sotilasta oikealla sauvallaan otsaan niin että tämä lyyhistyi maahan. Jäljelle jäänyt sotilas säikähti, kiepsahti saman tien kannoillaan ja lähti juoksemaan pakoon. Hän juoksi nopeasti, ja pienessä hetkessä hän oli ennättänyt jo monen kymmenen metrin päähän. Qu Kolmonen kaivoi jotakin kaapunsa poimuista ja teki nopean heittoliikkeen. Kuunvalossa erotti juuri ja juuri kuinka jokin pieni lensi ilman poikki. Kuului hiljainen kopahdus, kun se tumma esine osui sotilaan takaraivoon. Sotilas päästi kammottavan huudon, miekka kirposi hänen kädestään ja kalahti maahan. Hetken mies huitoi villisti käsillään, sitten hän kaatui selälleen, nytkähti pari kertaa ja jäi makaamaan liikkumattomana paikoilleen.

Guo Xiaotian ja Yang Tiexin uskalsivat tuskin hengittää. Rampa Qu Kolmonen oli tappanut hetkessä kolme aseistettua sotilasta! Tuollaisia taistelutaitoja kumpikaan heistä ei ollut koskaan ennen päässyt todistamaan, ja se sai heidän sydämensä sykkimään kiivaasti innostuksesta. Molempien ajatukset kulkivat kuitenkin samaa rataa: Nuo sotilaat olivat keisarin palveluksessa, ja keisarin väen tappaminen on rikos, josta rangaistaan kuolemalla. Jos Qu Kolmonen huomaisi heidät, hänellä ei olisi muuta mahdollisuutta kuin surmata heidätkin varmistaakseen, ettei rikokselle jäisi todistajia.

Samassa Qu Kolmonen kääntyi ja sanoi hiljaa:

”Veljet Guo ja Yang, tulkaa esiin vain!”

Guo Xiaotian ja Yang Tiexin pelästyivät, mutta ei heidän auttanut muu kuin ryömiä esiin heinikon suojista aseet valmiina käsissään. Yang Tiexin katsahti kolmikärkeä muistuttavaan metsästyshankoon, jota Guo Xiaotian puristi kädessään ja otti varovaisesti pari askelta lähemmäs.

”Veli Yang, sinä varmaan osaisit tuotakin käytellä, kun taistelukeihääseen olet tottunut”, Qu Kolmonen sanoi hymyillen. ”Mutta veljesi taistelee mieluummin hilparilla tai miekalla, joten hän on nyt vähän heikommalla, siksipä kai siihen etummaiseksi astuitkin. Hyvä hyvä, sankarimieltäkin on.”

Yang Tiexin seisoi paikoillaan neuvottomana. Qu Kolmonen tuntui tietävän hänestä kaiken.

”Veli Guo, mitä jos sinulla olisi hilparisi mukana”, Qu Kolmonen jatkoi, ”luuletko että teistä kahdesta olisi vastusta minulle?”

”Ei meistä olisi!” Guo Xiaotian sanoi päätään puistellen. ”Ovatpa silmämme olleet sokeat, kun emme koskaan ole huomanneet ihmeellisiä taitojanne.”

Qu Kolmonen pudisti päätään ja huokaisi. ”Molemmat jalkani ovat mennyttä, ei tässä millään ihmeellisillä taidoilla kannata enää paljon kehuskella. Entiseen aikaan kolmen sotilaan päihittäminen ei olisi ollut temppu eikä mikään, nyt oli jo ottaa voimille. Kurjaksi on mennyt!”

Guo Xiaotian ja Yang Tiexin vilkaisivat toisiaan, mutta kumpikaan ei rohjennut sanoa mitään.

”Haluaisitteko olla vähän avuksi?” Qu Kolmonen kysyi. ”Ruumiit pitäisi saada haudattua.”

Guo Xiaotian ja Yang Tiexin katsahtivat taas toisiinsa.

”Toki!” he sanoivat kuin yhdestä suusta.

Metsästysaseitaan lapioina käyttäen Guo Xiaotian ja Yang Tiexin kaivoivat maahan suuren kuopan, johon kaikki kolme ruumista mahtuivat. Kun viimeistä ruumista oltiin vetämässä kuoppaan, Yang Tiexin huomasi, että sotilaan kohtaloksi koitunut musta, kiekkomainen heittoase pisti esiin tämän takaraivosta. Se oli painunut useamman tuuman syvyyteen, ja Yang Tiexin joutui kiskomaan kaikin voimin ennen kuin sai sen irtoamaan. Esine tuntui painavalta ja hän katsoi sitä tarkemmin. Se oli raudasta valettu kahdeksankulmainen levy, jota koristi taolaisten käyttämä kahdeksan trigrammin kuvio. Yang Tiexin pyyhki levystä enimmät veret kuolleen sotilaan vaatteisiin ja ojensi sen sitten Qu Kolmoselle.

”Suuret kiitokset!” Qu Kolmonen sanoi ja sujautti levyn taskuunsa. Sitten hän riisui päällyskaapunsa ja alkoi keräillä hajonneesta säkistä pudonneita tavaroitaan kaavun päälle. Kun Guo Xiaotian ja Yang Tiexin olivat saaneet luotua haudan umpeen ja kävelivät lähemmäksi, he näkivät kokonaisen aarrekasan: kolme pitkää maalauskääröä, kimmeltävää kultaa ja himmeänä hohtavaa jadea. Qu Kolmonen nosti kasasta kultaisen viinikannun ja kultaisen maljan ja ojensi ne Guo Xiaotianille ja Yang Tiexinille.

”Nämä ovat peräisin Lin’anin keisarillisesta palatsista. Keisari sortaa kansaa, joten ei voi olla väärin hankkia takaisin keisarin vääryydellä saamia rikkauksia. Ottakaa te nämä.”

Kuullessaan aarteiden olevan keisarin palatsista varastettuja Yang Tiexin ja Guo Xiaotian jähmettyivät paikoilleen. Kumpikaan ei ojentanut kättään.

”Ettekö uskalla ottaa niitä?” Qu Kolmonen kysyi ankaralla äänellä. ”Vai eivätkö ne kelpaa teille?”

”Emme ansaitse tuollaisia lahjoja, emmekä siksi voi ottaa niitä vastaan”, Guo Xiaotian sanoi. ”Tämän illan tapahtumista kumpikaan meistä ei hiiskahda kenellekään, siihen kunnioitettu veli voi kyllä luottaa.”

”Vai että pelkäisin teidän paljastavan minut?” Qu Kolmonen hymähti. ”Teidän molempien taustasta olen ottanut selvän jo aika päiviä sitten. En kai muuten olisi voinut antaa teidän jäädä henkiin sen jälkeen, mitä tänään näitte? Veli Guo, sinä olet Liangshanin sankarin Guo Shengin jälkeläisiä, ja sukunne perinteiden mukaisesti olet perehtynyt hilparin käyttöön taistelussa, sinun hilparisi on tosin vanhoja lyhytvartisempi ja kaksiteräinen. Veli Yang, isoisäsi Yang Zaixing oli nimekäs kenraali suuren sankarin Yue Fein alaisuudessa. Olette molemmat isänmaallemme uskollisten sukujen vesoja, ja sen jälkeen kun Pohjois-Kiina joutui vihollisen käsiin, te jätitte kotiseutunne ja vaeltelitte sinne tänne, missä nyt taistelutaitojanne milloinkin tarvittiin. Niihin aikoihin myös ystävyytenne lujittui, ja yhdessä te päätitte asettua tänne Härkäkylään pysyvästi. Menikö oikein?”

Guo Xiaotian ja Yang Tiexin kuuntelivat häkeltyneinä Qu Kolmosen selontekoa. Joka ikinen yksityiskohta todellakin piti paikkansa.

”Esi-isänne Guo Sheng ja Yang Zaixing olivat alun perin lainsuojattomia ja kapinallisia. Meni vuosia ennen kuin he liittyivät keisarin joukkoihin ja ryhtyivät taistelemaan isänmaan puolesta. Vääryydellä hankitun tavaran varastaminen oli heillekin aivan tuttua. Miten siis on, otatteko tämän kullan vastaan vai ette?”

Kieltäytyminen tarkoittaisi, että emme hyväksy Qu Kolmosen tekoa, Yang Tiexin ajatteli hiljaa mielessään.

”Nöyrimmät kiitokseni!” hän sanoi ääneen ja otti molemmin käsin lahjat vastaan.

Tyytyväinen ilme kasvoillaan Qu Kolmonen kääri päällyskaavun aarteineen päivineen nyytiksi ja heilautti sen olalleen.

”Mennään kotiin!” hän sanoi.

Kolmikko lähti matkaan.

”Tänään minulla oli onni myötä ja sain hyvän saaliin”, Qu Kolmonen sanoi. ”Löysin palatsista kaksi keisari Huizongin maalausta ja yhden kalligrafiakäärön. Keisariksi siitä miehestä ei ollut, mutta sivellintä hän kyllä osasi käyttää. Voi mitä sinisten ja punaisten sulkien loistoa, ja millaista siron kullan tyyliä!”

Guo Xiaotianilla ja Yang Tiexinillä ei ollut aavistustakaan mistä punaisista sulista ja sirosta kullasta Qu Kolmonen puhui, joten he tyytyivät nyökyttelemään päätään. Kun oli kävelty vähän matkaa, Yang Tiexin

puhkesi puhumaan:

”Se vanha kiertelevä tarinankertoja sanoi, että juuri Huizongin takia Kiina menetti kaikki pohjoiset alueensa. Miksi ihmeessä kukaan haluaisi sellaisen roiston maalauksia tai kalligrafiatöitä? Miksi ihmeessä kunnioitettu vanhempi veljemme on valmis vaarantamaan henkensä moisia varastaakseen?”

”Tätä asiaa ette varmaan voi ymmärtää”, Qu Kolmonen vastasi hymyillen.

”Kuulemma keisari Huizong todella oli taitava maalari ja lahjakas kalligrafi, harmi vain ettei hän ollut yhtä innostunut keisarin tehtävistä”, Guo Xiaotian sanoi. ”Älykäs ja oppinut hän kuulemma oli myös. Kun olin lapsi, isä sanoi että ihminen voi koko sydämellään paneutua vain yhteen asiaan, ja siksi on valittava oppineisuuden ja taistelutaitojen välillä. Jos kurkottaa yhtä aikaa länteen ja itään, loppujen lopuksi ei pääse

minnekään.”

”Useimpien kohdalla toki onkin näin”, Qu Kolmonen sanoi. ”Mutta on myös poikkeuksellisen lahjakkaita ja älykkäitä ihmisiä, jotka hallitsevat niin taiteet kuin sotataidonkin. Oppineiden perinteiset harrastukset, kalligrafia ja maalaustaide, qinin soittaminen ja gon pelaaminen, sujuvat heiltä yhtä hyvin kuin matematiikka ja sotastrategioiden laatiminen. Lääkintätaidot, taivaankappaleista ennustaminen ja maailmankaikkeuden elementtien tuntemus, kaiken voi hallita ja kaikessa voi loistaa! Mutta ettehän te täällä maalla koskaan pääse sellaista näkemään.” Qu Kolmonen nosti katseensa kohti taivaanrannassa riippuvaa kuuta ja huokaisi syvään. Kuunvalossa näkyi, kuinka kyynelet kihosivat hänen silmiinsä.

Kotiin palattuaan Guo Xiaotian ja Yang Tiexin kaivoivat kullan puutarhaan eivätkä sanoneet edes vaimoilleen halaistua sanaa koko tapauksesta. Elämä jatkui niin kuin ennenkin, ystävykset kävivät öisin metsällä, päivisin viljelivät maataan, vapaahetkinään harjoittelivat keskenään pitääkseen taistelutaitojaan yllä, eikä kumpikaan koskaan ottanut puheeksi murhattuja sotilaita tai puutarhaan haudattua kultaa. Aina toisinaan Guo Xiaotian ja Yang Tiexin pistäytyivät kylän viinituvassa, ja rampa Qu Kolmonen kantoi pöytään härkäpapuja ja maapähkinöitä ja konkkasi sitten keppeineen ovensuun penkille istumaan kuten aina ennenkin, aivan kuin yöllistä taistelua metsän laidassa ei koskaan olisi käytykään. Vain Guo Xiaotianin ja Yang Tiexinin silmistä paistava uudenlainen kunnioitus rampaa kapakoitsijaa kohtaan kertoi enää tapahtuneesta.

Syksy kääntyi kohti talvea, ja päivä päivältä sää muuttui kylmemmäksi. Yhtenä iltana tuuli puhalsi pohjoisesta ja puolen yötä pyrytti lunta. Lumisade jatkui vielä koko seuraavan päivän, suuret hopeanvalkeat hiutaleet tanssivat ilmassa ja maa peittyi pehmeisiin nietoksiin. Koko maisema oli muuttunut valkoiseksi. Yang Tiexin ehdotti vaimolleen Bao Xiruolle, että iltaa voisi juhlistaa kutsumalla Guo Xiaotianin vaimoineen käymään, olisi mukavaa siemailla lämmintä viiniä ja ihailla epätavallista lumimaisemaa. Lounaan jälkeen hän otti mukaansa kaksi pullokurpitsoista tehtyä leiliä ja lähti ostamaan viiniä. Mutta kun hän saapui kylän toiseen päähän Qu Kolmosen kapakan luo, talon leveä pariovi oli tiukasti lukittu ja nimikylttikin poissa. Yang Tiexin koputti ovelle ja huusi: ”Qu Kolmonen! Isoveli! Olisin viiniä ostamassa!” Kukaan ei kuitenkaan vastannut huutoon. Hän odotti hetken ja huusi sitten uudestaan, mutta talo oli edelleen hiljainen. Hän käveli ikkunan luo ja kurkisti sisään. Yleensä puhtaina kiiltelevät pöydät näyttivät tomuisilta. ”Eipäs ole tullutkaan kuljettua kylän tähän päähän moneen päivään”, hän ajatteli. ”Näyttää siltä, että viinitupa on ollut jo hyvän aikaa tyhjillään. Toivottavasti Qu Kolmoselle ei ole sattunut mitään.”

Lumipyryä ja tuimaa tuulta uhmaten Yang Tiexin jatkoi viininhakumatkaansa viiden lin päässä sijaitsevaan Punaluumunkylään. Hän osti myös kanan ja kotiin päästyään teurasti sen. Hänen vaimonsa Bao Xiruo oli kotoisin Punaluumunkylästä, kylän itseoppineen kirjurin ja opettajan tytär. Häistä ei ollut vielä kahtakaan vuotta. Xiruo pani kanan suureen saviruukkuun, lisäsi sinne kiinankaalia, tofua ja riisinuudeleita ja nosti lieden päälle hautumaan. Lisukkeiksi hän pilkkoi suolattua kalaa ja lihaa. Illansuussa he kävivät koputtamassa Guo Xiaotianin ovelle ja kutsumassa naapurit viinille.

Guo Xiaotian ilahtui kutsusta, mutta hänen raskaana oleva vaimonsa Li Ping oli ollut jo useamman päivän niin huonovointinen, että kaikki ruoka tahtoi tulla saman tien ylös, joten hän sanoi jäävänsä kotiin lepäämään. Li Ping ja Xiruo olivat läheisiä kuin siskokset, ja Xiruo jäikin pitämään vähäksi aikaa Li Pingille seuraa, juttelemaan ja keittämään pannullisen teetä. Kun hän tuli takaisin kotiin, Guo Xiaotian ja Yang Tiexin olivat jo nostaneet ruokapadan pöytään, lämmittäneet viinin ja ryhtyneet syömään ja juomaan.

”Sisko, aloitimme jo, istu vain rauhassa alas”, Guo Xiaotian sanoi. Vaikka Guo Xiaotian ja Yang Tiexin olivat maailmaa nähneitä sotasankareita, maaseudulle asetuttuaan he olivat omaksuneet paikalliset tavat eivätkä piitanneet perinteistä, joiden mukaan miesten ei sopinut tehdä naisten töitä eikä naisten istua syömässä miesten kanssa. Xiruo nyökkäsi hymyillen, lisäsi hiiliä padan alle, otti itselleenkin maljan ja täytti sen viinillä. Sitten hän istahti pöytään.

”Mikäs nyt on, kun näytätte molemmat niin tuohtuneilta?” hän kysyi.

”Puhuimme juuri siitä, miten surkeaan jamaan koko Lin’an on joutunut, kun hovissa kaikki valta on pettureilla”, Yang Tiexin sanoi.

”Kävin eilen Tervetulleen sateen teehuoneessa ja kuulin taas kaikenlaista suurkansleri Hanista. Kuulemma suurkansleri tarkistaa aina ensin, lukeeko hoviin saapuvissa raporteissa ja kirjeissä ’maksetaan’ tai ’lahjoitetaan’ ja sen perässä jokin riittävän houkutteleva summa, ja jos ei lue, hän ei vaivaudu perehtymään koko asiaan.”

”Millainen keisari, sellainen kansleri”, Yang Tiexin huokaisi. ”Ja millainen kansleri, sellaiset virkamiehet. Aivan Lin’anin kaupungin liepeillä asuva ystäväni Huang oli ollut tässä eräänä päivänä vuoren rinteillä hakkaamassa polttopuuta, kun paikalle oli osunut suurkanslerin seurue. Oli kaunis päivä, ja he olivat varmaankin vain maisemia ihailemassa. Huang oli keskittynyt omiin töihinsä eikä juuri kiinnittänyt huomiota seurueen puuhiin, mutta hän oli sattunut kuulemaan, kun suurkansleri oli tokaissut: ’Onpas tuon olkikattoisen mökin asukkaalla upeat näkymät laaksoon! Kuuluisipa vielä kanojen kaakatusta ja koiran haukkua, sittenhän tämä olisi vallan täydellinen paikka!’ Ja tuskin kansleri oli saanut lauseensa loppuun, kun jostain heinikon suojista todella alkoi kuulua haukahduksia.”

”Kylläpäs se koira osasi olla kanslerille mieliksi!” Xiruo nauroi.

”Osasi tosiaankin!” Yang Tiexin sanoi. ”Se haukkui hetken ja kömpi sitten pystyyn heinikosta. Arvatkaapa millainen koira se oli? Ei kukaan muu kuin lääninherra Zhao, Lin’anin läänin käskynhaltija!”

Xiruo oli katketa naurusta.

”Muutamalla haukahduksella lääninherra Zhao taisi varmistaa itselleen myös ylennyksen”, Guo Xiaotian sanoi.

”Epäilemättä”, Yang Tiexin totesi.

Viinikannu tyhjeni hyvää vauhtia. Ulkona lumipyry kävi yhä sankemmaksi, mutta viini lämmitti ja teki olon mukavaksi. Äkkiä talon itäpuolta kulkevalta kylänraitilta alkoi kuulua kummallista ääntä, kuin joku olisi juossut kovaa vauhtia pehmeässä lumessa. Kaikki kolme kääntyivät katsomaan ja näkivät hämmästyksekseen taolaisen munkin. Leveälierinen hattu ja oljista punottu sadeviitta olivat valkoisenaan lumesta, ja selässä riippuvan pitkän miekan keltaiset silkkinauhat liehuivat tuulessa. Tuiskuava lumi ja paksut nietokset eivät näyttäneet hidastavan munkin kulkua lainkaan, ja vauhti, jolla hän eteni valkean maiseman halki, kertoi erityislaatuisesta voimasta.

”Katsokaa, todellinen mestari!” Guo Xiaotian sanoi. ”Harmi, että talomme on näin vaatimaton, en millään kehtaa pyytää häntä sisään. Mutta olisipa hienoa, jos hän opettaisi meille taitojaan!”

”Mitä turhia kursailemaan!” Yang Tiexin sanoi. ”Kutsutaan munkki viinille, kenties saamme kiitokseksi vähän opetusta.”

Ystävykset olivat kumpikin luonteeltaan vieraanvaraisia. Sen pidemmittä puheitta he astuivat ulos lumisateeseen. Hattupäinen hahmo liikkui todellakin ihmeellisen nopeasti, muutamassa silmänräpäyksessä kymmenten askelten päähän, eikä hän kuitenkaan harpponut tai juossut, vaan eteni kevyen ja helpon näköisesti. Guo Xiaotian ja Yang Tiexin katsahtivat kummissaan toisiinsa.

”Odottakaa hetki, hyvä herra!” Yang Tiexin huusi kovaan ääneen. Tuskin sanat oli kirvonneet hänen huuliltaan, kun munkki jo käännähti ympäri ja nyökkäsi. ”Kun sää on näin kylmä ja luntakin tulee, eikö taolaismestari haluaisi tulla hetkeksi lämmittelemään viinimaljan ääreen?”

Munkki nauraa hymähti. Pienessä hetkessä hän oli kuin liukunut nietosten yli ja seisoi oven edessä. Ilme munkin kasvoilla oli epäileväinen ja halveksuva.

”Miksi haluatte häiritä matkantekoani?” hän kysyi tylysti. ”Paras puhua suoraan ja nopeasti!”

Yang Tiexin painoi katseensa maahan pahastuneena siitä, että munkki vastasi ystävälliseen kutsuun niin töykeästi. Guo Xiaotian kohotti kätensä anteeksipyytävään eleeseen ja selitti:

”Me istuimme juuri mukavasti tulen ääressä juomassa viiniä, kun satuimme huomaamaan teidät yksin ulkona tässä hurjassa säässä. Niinpä rohkenimme pyytää teitä liittymään seuraan. Olen pahoillani, jos pyyntö loukkasi teitä.”

Munkki muljautti silmiään. ”Hyvä on, juodaan ihmeessä!” hän sanoi ja harppoi sisään.

Yang Tiexinin kiukku kuohahti. Hän tarttui tiukasti kiinni munkin ranteesta.

”Ette ole vielä edes kertonut nimeänne!” hän kivahti. Munkin käsi oli kuitenkin liukas ja vikkelä kuin vedessä puikkelehtiva kala. Hetkessä se oli luikahtanut irti Yang Tiexinin otteesta, ja ennen kuin hän ehti tajuta, mitä tapahtui, munkki puristikin hänen rannettaan. Ote oli raudanluja. Kuuma kipu korvensi Yang Tiexinin kättä, ja vaikka hän kuinka yritti riuhtoa itseään irti, koko oikea käsi tuntui puutuneelta ja voimattomalta ja kipu vihloi luussa asti. Guo Xiaotian näki toverinsa kasvojen muuttuvan kivusta punaisiksi. Hän tajusi, että heidän ystävälliseksi tarkoitettu eleensä oli johtamassa avoimeen tappeluun, ja selvästi munkki oli kokeneempi taistelija kuin heistä kumpikaan.

”Taolainen mestari on hyvä ja istuu alas!” hän kiirehti sanomaan.

Munkki naurahti taas kylmästi, mutta irrotti kuitenkin otteensa, harppoi huoneen keskelle ja istahti suurieleisesti pöydän ääreen.

”Olette molemmat selvästi Shandongista, vaikka piilottelettekin täällä Lin’anin lähistöllä ja yritätte esittää paikallisia maanviljelijöitä”, munkki sanoi. ”Puheenpartenne paljasti teidät heti. Ja kertokaapas, mistä maanviljelijät olisivat oppineet tuollaisia sotataitoja?”

Yang Tiexin pystyi vaivoin tukahduttamaan kiukkunsa. Hän asteli kamariin, otti kaapin vetolaatikosta pienen tikarin ja piilotti sen vaatteidensa poimuihin. Sitten hän palasi ulompaan huoneeseen, täytti kolme maljaa viinillä ja joi omansa kerralla tyhjäksi sanomatta sanaakaan. Taolainen tuijotti ikkunan takana pyryttävää lunta, mutta ei koskenutkaan viiniinsä eikä liioin sanonut mitään. Huulilla viipyili kylmäkiskoinen hymy. Vihamielisestä ilmeestä Guo Xiaotian arveli, että munkki pelkäsi viinin olevan myrkytettyä. Niinpä hän otti munkin viinimaljan, joi sen tyhjäksi ja sanoi:

”Viini ehti jo jäähtyä, kaadan teille uutta.”

”Ei haittaa vaikka viinissä olisikin myrkkyä, ei se minuun tehoaisi kuitenkaan”, munkki sanoi. Yang Tiexinin tuohtumus kasvoi entisestään.

”Silkasta ystävällisyydestä kutsuimme teidät viinille. Mahtoiko se loukata teitä jollakin tavalla?” hän kysyi. ”Ette puhu ettekä pukahda. Ellei seuramme kelpaa teille, voitte aivan vapaasti poistua. Viinimme ei ole hapanta eikä ruokakaan syömäkelvottomaksi pilaantunutta.”

Munkki hymähti. Hän joi maljansa tyhjäksi, tarttui sitten viinikannuun ja täytti maljansa itse. Kolme maljallista viiniä tyhjeni perä perää. Sitten munkki riisui leveälierisen hattunsa ja viskasi sen lattialle. Vasta nyt Guo Xiaotian ja Yang Tiexin näkivät hänen kasvonsa kunnolla. Hän oli arviolta hiukan yli kolmenkymmenen, hänellä oli kaarevat kulmakarvat, terveen punervat kasvot, jykevä leuka, kookkaat korvat ja pistävä katse. Äkkiä hän keikautti laukun olaltaan ja kumautti sen pöydälle. Guo Xiaotian ja Yang Tiexin hypähtivät salamannopeasti pystyyn: nyytistä oli kierähtänyt irti leikattu, veren tahrima pää.

Xiruo kiljaisi ja juoksi kamariin. Yang Tiexinin käsi etsiytyi tikarinkahvalle. Munkki ravisteli laukkuaan ja sieltä putosi vielä kaksi tummaa, veristä kimpaletta. Sydän ja maksa, Yang Tiexin tajusi. Tuskinpa peräisin teurastetusta siasta vaan kaikesta päätellen ihmisen sydän ja ihmisen maksa.

”Roisto!” hän huusi ja tempaisi tikarin esiin valmiina iskemään sen kohti munkin rintaa.

”Vai tartutaan sitä toimeen!” munkki sanoi ja naurahti kylmästi. Hän kohotti vasemman kätensä ja kopautti kevyesti Yang Tiexinin rannetta. Yang Tiexinin käsi tuntui äkkiä kuin puutuvan, ja samalla hetkellä sormista

pakeni voima. Munkin ei tarvinnut kuin tarttua tikariin ja ottaa se hänen kädestään.

Guo Xiaotian katseli vierestä kauhuissaan. Yang Tiexin oli kuuluisan kenraalin sukua, ja soturintaidot olivat pitkään olleet perheessä kunnia-asia. Heistä kahdesta Yang Tiexin oli paljon vahvempi ja parempi taistelija, mutta munkille hänestä ei ollut mitään vastusta. Munkki oli vienyt tikarin joutumatta edes vääntämään vastustajansa kättä! Sellaisista liikkeistä kyllä puhuttiin paljon sotilastaitojen harjoittajien keskuudessa, mutta koskaan ennen Guo Xiaotian ei ollut nähnyt kenenkään niitä käyttävän. Siltä varalta, että munkki hyökkäisi seuraavaksi hänen kimppuunsa, Guo Xiaotian nosti puisen penkin pystyyn ja varautui käyttämään sitä kilpenä. Munkki ei kuitenkaan kiinnittänyt häneen mitään huomiota, vaan kohotti tikarin ja alkoi hakata sillä pöydällä lojuvia elimiä. Kun sydän ja maksa oli silputtu pieniksi palasiksi, munkki päästi pitkän karjahduksen, jonka voimasta talon kattotiiletkin tärisivät. Sitten hän iski nyrkillään pöytää niin että viinimaljat ja ruoka-astiat pompahtivat korkealle ilmaan. Kun Guo Xiaotian ja Yang Tiexin kääntyivät katsomaan, he näkivät hämmästyksekseen ja kauhukseen, että irtileikattu pää oli hajonnut iskun voimasta ja pöytäänkin oli ilmestynyt pitkä halkeama.

”Voi teitä arvottomia rottia!” munkki huusi. ”Teidän takianne jouduin rikkomaan valani ja turvautumaan tappamiseen!”

Yang Tiexin ei enää pystynyt hillitsemään raivoaan, vaan tempaisi huoneen nurkasta keihään käteensä ja marssi ulos ovesta.

”Tule tänne jos uskallat, niin näytän miten Yangin suvussa käytellään keihästä!” hän huusi.

”Miten tuollainen hallituksen rotta tietäisi mitään Yangin suvun keihäästä!” taolainen nauroi pilkallisesti, mutta nousi kuitenkin vastatakseen haasteeseen.

Tilanne näytti niin pahalta, että Guo Xiaotian juoksi nopeasti hakemaan oman aseensa voidakseen liittyä taisteluun. Mutta kun hän hetkeä myöhemmin palasi takaisin kaksiteräinen hilpari kädessään, hän huomasi

hämmästyksekseen, että munkki ei ollut vetänyt miekkaa huotrasta vaan seisoi kädet levällään, väljät hihat tuulessa lepattaen.

”Miekka esiin!” Yang Tiexin huusi.

”Mitä turhia, selviän teistä molemmista paljain käsin”, munkki sanoi.

Vastaukseksi Yang Tiexin survaisi keihäänsä nopealla liikkeellä kohti taolaisen rintaa niin että sen vartta koristava punainen tupsu piirsi kaaren ilmaan. Liikkeen nimi oli myrkyllinen lohikäärme syöksyy luolasta.

”Hienoa!” munkki huusi ja väisti keihään astumalla vasemmalle. Hän kiepautti vasemman kätensä niin että sai otteen keihään kärjestä ja käänsi sen syrjään.

Yang Tiexin oli harjoittanut sukunsa taistelutaitoja pienestä pojasta lähtien, joten hän käytteli keihästä varsin taitavasti. ”Yangin keihään” nimellä tunnetun tekniikan oli kehittänyt kuuluisa kenraali Yang Zaixing, joka oli vain kolmensadan sotilaan kanssa puolustanut Xiaoshangin siltaa neljääkymmentätuhatta Jin-sotilasta vastaan. Verisessä taistelussa sai surmansa vihollisjoukkojen kenraali Saba, satakunta muuta päällikköä ja yli kaksituhatta vihollissotilasta. Song-joukot joutuivat nuolisateeseen, ja myös kenraali Yang sai useamman osuman, mutta hän vain sivalsi miekallaan nuolten varret poikki ja jatkoi taistelua kunnes lopulta tuupertui verenhukasta, putosi hevosensa selästä ja kuoli kaikkensa isänmaalle antaneena. Kun Jinin sotilaat sitten polttivat hänen ruumiinsa, tuhkan sekaan jäi kymmenittäin nuolenkärkiä. Kenraali Yangin maine kasvoi vielä hänen kuolemansa jälkeen ja Yangin keihästä alettiin harjoittaa kaikkialla Kiinan sydänmailla.

Yang Tiexin ei ehkä ollut aivan kuuluisan esi-isänsä veroinen taistelija, mutta se joka näki kuinka hän iski, löi, torjui, pisti, survaisi, väisti, kiepsahti ympäri ja hyökkäsi taas salamannopeasti uudestaan, ymmärsi heti, että myös hän oli mestari lajissaan. Teräskärki säkenöi valkeaa valoa, punainen tupsu piirsi ilmaan suoria ja kaaria Yang Tiexinin käytellessä keihästään varmoin ja nopein liikkein. Munkki kuitenkin kääntyili, taipui, kumartui ja otti pieniä sivuaskelia ja onnistui kuin ihmeen kaupalla väistämään jokaisen iskun. Yangin keihääseen kuului yhteensä seitsemänkymmentäkaksi erilaista tekniikkaa. Yang Tiexin oli käynyt läpi jo lähes koko sarjan ja alkoi näyttää uupuneelta ja turhautuneelta. Hän nostikin keihäänsä pystyyn, kääntyi ja käveli muutaman askelen poispäin. Munkki seurasi perässä aivan niin kuin hän oli olettanutkin. Yang Tiexin päästi hurjan karjaisun, taivutti äkkiarvaamatta yläruumiinsa taakse ja survaisi keihään kaksi käsin kohti taolaisen kasvoja. Liike oli nimeltään kääntyvä hevonen, ja se oli Yangin keihään tehokkaimpia ja pahamaneisimpia. Samalla liikkeellä Yang Zaixing oli surmannut kenraali Yue Fein nuoremman veljen Yue Fanin siihen aikaan, kun taisteli vielä kapinallisjoukoissa Song-armeijaa vastaan.

”Loistavaa!” munkki huusi, kohotti kätensä ilmaan ja löi kämmenet yhteen kasvojensa edessä. Keihään kärki, joka oli juuri ollut osumassa maaliinsa, jäi vangiksi munkin käsien väliin ja pysähtyi siihen. Yang Tiexin yritti kaikin voimin työntää keihästä eteenpäin, mutta se ei suostunut enää liikahtamaankaan. Hän yritti kiskoa keihästään takaisinpäin, mutta munkin rautaisessa otteessa se pysyi paikoillaan tiukasti kuin kiveen iskettynä. Yang Tiexin alkoi hätääntyä, posket loistivat kirkkaanpunaisina ponnistuksesta, mutta munkki vain nauroi raikuvaa naurua. Äkkiä munkki nosti oikean kätensä ja löi sillä salamannopeasti keihäänvartta. Äkillinen kipu vihlaisi Yang Tiexinin käsiä, ote kirposi ja keihäs tipahti lumiseen maahan.

”Hallitset siis sittenkin Yangin keihään, olen pahoillani että epäilin”, munkki sanoi hymyillen. ”Saanko kysyä nimeäsi?”

”Sukunimi on Yang, etunimi Tiexin”, Yang Tiexin sanoi yhä hengästyneenä ja poissa tolaltaan.

”Oletko siis kenraali Yang Zaixingin jälkeläisiä?”

”Hän oli isoisäni isä”, Yang Tiexin vastasi.

Munkki nosti kädet kunnioittavaan eleeseen, kumarsi kevyesti ja sanoi: ”Kuvittelin teitä hallituksen kätyreiksi. Antakaa anteeksi erehdykseni. Kuuluisan isänmaanystävän jälkeläinen ansaitsee kaiken kunnioitukseni. Saanko tiedustella myös toverisi nimeä?”

”Minun nimeni Guo Xiaotian”, Guo Xiaotian sanoi.

”Hän on veriveljeni, ja polveutuu suoraan alenevassa polvessa Liangvuoren sankarista Guo Shengistä”, Yang Tiexin sanoi.

”Pyydän anteeksi hätiköityjä päätelmiäni”, munkki sanoi ja kumarsi. Guo Xiaotian ja Yang Tiexin kumarsivat myös.

”Tulkaahan sisälle. Jospa voisimme tällä kertaa juoda viiniä rauhassa”, Yang Tiexin sanoi ja nosti keihäänsä maasta.

”Hyvä! Mielelläni nostan maljat teidän kanssanne!” munkki sanoi.

Xiruo oli seissyt oven suussa ja katsellut sydän huolesta raskaana kuinka Yang Tiexin taisteli munkkia vastaan. Nyt kun kaikki kolme juttelivat ja nauroivat iloisesti, hän huokaisi helpotuksesta ja kiirehti sisälle nostamaan ruokaa pöytään. Kun kolmikko istui jo pöydän ääressä, Guo Xiaotian ja Yang Tiexin tiedustelivat vieraansa nimeä.

”Sukunimeni on Qiu ja etunimeni Chuji”, munkki sanoi.

Yang Tiexin hypähti seisomaan ja päästi hämmästyneen huudahduksen. Yhtä yllättyneeltä näytti myös Guo Xiaotian. ”Ikuisen kevään mestariko?” hän kysyi.

”Sellaisenkin nimen toverini ovat minulle antaneet, mutta en minä sitä itse käytä”, munkki sanoi hymyillen.

”Täydellisen totuuden koulukunnan kuuluisa Ikuisen kevään mestari, on suuri kunnia saada tutustua teihin”, Guo Xiaotian sanoi ja lankesi polvilleen maahan, mutta Qiu Chuji ojensi kätensä ja nosti hänet nopeasti pystyyn.

”Surmasin tänään erään petturin, ja keisarin joukot olivat pitkään aivan kannoillani”, munkki kertoi hymyillen. ”Kun te kaksi täysin odottamatta kutsuitte minut juomaan viiniä, epäilin heti jotakin ovelaa juonta, olemmehan vielä aivan Lin’anin lähellä ja hovin palveluksessa on paljon kaikenlaista väkeä. Teistä huomasi heti, ettette ole mitään tavallisia maanviljelijöitä.”

”Veljeni Yang on hiukan äkkipikainen luonteeltaan”, Guo Xiaotian sanoi. Ei mikään ihme että epäilitte, kun hän sillä lailla tarttui teitä ranteesta heti kun tulitte sisään.”

”Yhdenkään tavallisen maanviljelijän käsi ei purista niin tiukasti”, Qiu Chuji sanoi. ”Oletin teidän olevan kyläläisiksi naamioituneita hallituksen koiria ja odottavan vain, että saisitte minut napattua. Kohtelin teitä töykeästi ja olen siitä pahoillani.”

”Olitte syystäkin epäluuloinen!” Yang Tiexin sanoi.

Iloinen nauru raikui kun kolmikko tyhjensi viinimaljan toisensa jälkeen. Qiu Chuji osoitti haljennutta päätä ja sanoi:

”Tämä tässä on Wang Daoqian, kavala isänmaanpetturi. Viime vuonna keisari lähetti hänet viemään onnittelulahjoja Jin-hoviin heidän kuninkaansa syntymäpäivän johdosta, ja siellä ollessaan tuo kavala roisto auttoi Jinin kenraaleja laatimaan suunnitelman, jonka avulla myös eteläinen Kiina saataisiin alistettua noiden barbaarien valtaan. Kuljin Wang Daoqianin jäljillä melkein kaksi viikkoa, kunnes lopulta sain hänet.”

Guo Xiaotian ja Yang Tiexin olivat kuulleet tarinoita Ikuisen kevään mestarin Qiu Chujin ihmeellisistä taidoista, ja nyt kun he olivat omin silmin nähneet, miten taitavasti Qiu Chuji oli puolustautunut Yangin keihästä vastaan, he tiesivät ettei munkin maine ollut lainkaan liioiteltu. Sitä paitsi Qiu Chuji oli surmannut Wang Daoqianin, ja se sai heidät arvostamaan munkkia entistä enemmän. Guo Xiaotian ja Yang Tiexin olivat innokkaita oppimaan uutta, ja munkki vastailikin mielellään heidän kysymyksiinsä ja selitti oman tekniikkansa saloja. Yangin keihäs oli kieltämättä varsin tehokas tekniikka sotatantereella, se toimi hyvin hyökkäyksissä ja suuria vihollisjoukkoja vastaan, mutta kaksintaistelussa se ei enää ollutkaan aivan parhaimmillaan. Vaikka Qiu Chuji vähättelikin omia kykyjään, hän oli kuitenkin huomattavasti taitavampi kuin yksikään vastustaja, jonka Yang Tiexin oli tähän mennessä joutunut kohtaamaan. Miksi hän oli siis selvinnyt keihäineen niinkin hyvin? Tosiasiassa Qiu Chuji oli riemastunut huomatessaan, että Yang Tiexin ei ollut turhaan kerskaillut vaan todella hallitsi Yangin keihään poikkeuksellisen taitavasti, ja siksi hän oli antanut Yang Tiexinin esitellä koko seitsemänkymmenenkahden liikkeen sarjan. Sitä katsellessaan hän oli vakuuttunut, ettei Yang Tiexin ollut kuka tahansa keihäänheiluttaja vaan kenraali Yang Zaixingin jälkeläisiä.

Oikeassa taistelutilanteessa Qiu Chuji olisi vienyt keihään vastustajansa kädestä jo paljon aikaisemmassa vaiheessa, mutta nyt hän oli keskittynyt tarkkailemaan Yang Tiexinin taitoja ja huomannut, että joitakin

liikesarjoja voisi vielä parantaa – kenraali Yang Zaixing oli alun perin kehitellyt tekniikkansa ratsain käytävää taistelua varten, ja kun sitä sovellettiin jalkaisin käytävään taisteluun, jouduttiin tietenkin tekemään paljon muutoksia. Qiu Chuji oli sitä mieltä, että paikoin sitä voisi kenties soveltaa vielä rohkeammin. Guo Xiaotian ja Yang Tiexin nyökyttelivät, aivan oikeassa munkki oli. Yangin keihään opit kulkivat suvussa isältä pojalle, ulkopuolisille niistä ei kerrottu, ja vaikka Qiu Chuji oli muuten varsin oppinut, hänkin oli kiinnostunut kuulemaan Yang Tiexiniltä lisää keihästekniikan saloista. Kolmikko keskusteli innostuneesti myöhään iltaan, ja viini sai kaikkien posket punoittamaan.

”Olimmepa me onnekkaita, kun tapasimme mestarin tänään”, Yang Tiexin sanoi. ”Ettekö viipyisi vieraanamme muutaman päivän?”

Qiu Chuji hymyili ja oli juuri vastaamaisillaan, kun ilme hänen kasvoillaan äkkiä synkistyi.

”Takaa-ajajani ovat täällä”, hän sanoi. ”Mitä ikinä tapahtuukin, teidän on pysyteltävä sisällä. Lupaattehan sen?”

Guo Xiaotian ja Yang Tiexin nyökkäsivät, vaikka eivät ymmärtäneetkään, mistä oli kyse. Qiu Chuji nousi, kaappasi verisen pään kainaloonsa ja lähti ulos. Vähän matkan päässä talosta hän hypähti kevyesti puuhun

ja piiloutui sen oksistoon. Guo Xiaotian ja Yang Tiexin katsoivat tosiaan kummissaan. Kylässä oli aivan hiljaista, ulkoa ei kuulunut kuin tuulen ujellusta. Meni pitkään, ennen kuin he erottivat lähestyvää kavioiden kapsetta jostakin lännen suunnalta. Kylläpä Qiu Chujilla on herkkä kuulo, Yang Tiexin ajatteli. Munkin taidot olivat kaikin puolin hämmästyttävät, mutta mahtoiko hän silti olla aivan Qu Kolmosen veroinen taistelija?

Kavioiden kopse voimistui voimistumistaan, kunnes lopulta lumipyryn keskeltä ilmestyi näkyviin kymmenkunta ratsastajaa, kaikki mustiin vaatteisiin ja mustiin päähineisiin pukeutuneina. Aivan talon kohdalla etummainen ratsastaja veti äkisti ohjista.

”Jäljet päättyvät tähän”, hän huusi. ”Näyttää siltä, että täällä on taisteltu.”

Myös takana tulevat pysäyttivät ratsunsa ja tutkivat jälkiä lumessa.

”Etsikää talosta!” joukon johtaja huusi. Kaksi ratsastajaa laskeutui satulasta ja käveli kohti Yangin talon ovea. Yhtäkkiä puussa heilahti tumma varjo, ja jotain painavaa osui yhtä sotilaista suoraan päähän niin suurella voimalla, että sotilas rojahti saman tien kallo haljenneena maahan. Muut kiljaisivat säikähdyksestä, ja muutama sotilas lähestyi puuta. Yksi sotilaista juoksi katsomaan puusta lennähtänyttä möhkälettä tarkemmin.

”Hovineuvos Wangin pää!” hän huusi kauhuissaan.

Joukon päällikkö veti miekkansa esiin ja huusi komennon. Tusinan verran miehiä asettui piirittämään puuta. Sitten hän huusi taas jotakin, ja samassa viisi jousta jännittyi ja viisi nuolta lensi yhtä aikaa kohti puun latvusta.

Yang Tiexin tarttui keihääseensä ja oli astumassa ulos ovesta auttaakseen munkkia, mutta Guo Xiaotian pysäytti hänet.

”Qiu Chuji kielsi meitä menemästä ulos”, hän sanoi hiljaa. ”Mennään vasta, jos alkaa näyttää siltä ettei hän selviä yksin.”

Tuskin hän oli saanut lausettaan loppuun, kun puun latvuksesta lennähti nuoli. Qiu Chuji oli napannut kiinni häntä kohti ammutut nuolet ja viskoi ne nyt paljain käsin päin hyökkääjiään. Yksi jousimiehistä putosi osuman saatuaan hevosen selästä ja jäi makaamaan lumiseen maahan.

Qiu Chuji hyppäsi alas puusta. Näkyi vain miekan terän välkähdys, ja kaksi mustapukuista miestä kaatui kuolleina maahan.

”Sinä se siis olet, taolaisroisto!” joukon johtaja huusi.

Qiu Chuji nyökkäsi, heilautti miekkaansa ja syöksyi kohti sotilaita. Kuului viuhahdus, miekka välähti pari kertaa ilmassa ja taas kaksi sotilasta putosi ratsujensa selästä maahan. Yang Tiexin katseli munkin liikkeitä suu auki loksahtaneena, hieman häpeissään siitä miten ylpeä oli ollut omista taidoistaan. Jos munkki olisi tosissaan vastannut hänen esittämäänsä haasteeseen, hänkin makaisi nyt hengettömänä lumihangessa. Qiu Chuji liikkui nopeasti kuin tuulenpuuska ja kävi seuraavaksi taisteluun joukon päällikön kanssa. Päällikkö näytti olevan muita parempi taistelija. Hän suojasi itseään hyvin ja teki välillä hyökkäyksiä, jotka munkki kuitenkin helposti torjui. Hetken aikaa katseltuaan Guo Xiaotian ja Yang Tiexin tajusivat Qiu Chujin pitkittävän kaksintaistelua tahallaan ja iskevän aina joutohetkinään yhden tai kaksi sotilasta hengiltä – ilmeisesti hän ajatteli, että joukon johtajan surmaaminen saisi muut pakenemaan ja olisi paljon työläämpää saada sotilaat kiinni, jos kaikki juoksisivat eri suuntiin.

Noin varttitunnin päästä sotilaita oli jäljellä enää kuusi tai seitsemän. Päällikkö tajusi tappion olevan väistämätön. Hän huusi jotakin, käänsi ratsunsa ja iski molemmat jalkansa sen kylkiin karauttakseen pakoon. Qiu Chuji tarttui vasemmalla kädellään hevosta hännästä ja heilautti itsensä sen selkään, ja ennen kuin ratsastaja ehti edes huomata, miekka oli painunut hänen selästään sisään ja tullut rinnasta ulos. Qiu Chuji tönäisi ruumiin maahan, tarttui ohjiin ja otti loput sotilaat yksi kerrallaan kiinni. Hevonen teki salamannopeita käännöksiä, Qiu Chujin miekka välkähteli, kuului kauhistuneita huutoja, ja pian loputkin sotilaat makasivat verenpunaiseksi värjäytyneellä lumella.

Qiu Chuji kääntyi katsomaan ympärilleen. Yksi hevonen laukkasi vauhkona ympäriinsä, vihollisia ei näkynyt enää missään. Hän puhkesi raikuvan nauruun.

”Mitäs tuumaatte, oliko tarpeeksi ripeää?” hän huikkasi ja heilautti kättään oven suuntaan. Guo Xiaotian ja Yang Tiexin astuivat ulos kasvoillaan järkytyksestä ja ihailusta kertova ilme.

”Mitä väkeä nuo ovat?” Guo Xiaotian kysyi.

”Tutkitaan ruumiit, ehkä se selviää”, Qiu Chuji sanoi.

Guo Xiaotian kumartui katsomaan sotilasta, joka kuolleenakin puristi miekkaa tiukasti kädessään. Hän tunnusteli kaavun taskuja ja löysi etutaskusta rullalle käärityn virallisen näköisen asiakirjan. Guo Xiaotian avasi käärön ja luki sen. Allekirjoittajana oli Lin’anin käskynhaltija Zhao, samainen mies, joka oli haukkunut kuin koira suurkansleria miellyttääkseen. Asiakirjassa ilmoitettiin Jin-valtion lähettilään määränneen

oman vartiokaartinsa sotilaat avustamaan Wang Daoqianin murhaajan kiinniottamisessa.

Raivo nousi Guo Xiaotianin mielessä kun hän luki tekstiä. Samaan aikaan Yang Tiexin huudahti ja pyysi toisia katsomaan löytöään. Hän piteli kädessään yhden ruumiin vyöltä löytämäänsä virkamerkkiä, johon oli kaiverrettu jotakin Jin-valtion virallisella džurtsenin kielellä. Kaikesta päätellen mustapukuisten joukossa oli useampia Jin-armeijan sotilaita.

”Vihollisen sotilaat kulkevat tappamassa väkeä oman pääkaupunkimmeliepeillä, ja hovin virkamiehet ottavat vastaan käskyjä Jin-valtion lähettiläältä, niinkö pitkälle tämä on mennyt?” Guo Xiaotian puuskahti.

”Jos Song-keisari kumartaa Jinin kuningasta, silloinhan kaikki maamme virkamiehet ja kenraalit ovat Jinin orjia”, Yang Tiexin huokaisi.

”Meidän munkkien tulisi olla rauhaa rakastavia ja myötätuntoisia, mutta en mahda mitään sille, että nämä vieraan vallan kätyrit ja kansan sortajat saavat vihani kuohahtamaan”, Qiu Chuji sanoi.

”Aivan oikein teitte!” Guo Xiaotian ja Yang Tiexin sanoivat.

Kylä oli pieni ja asukkaita vain vähän, ja kylmän sään ja lumituiskun aikaan kaikki pysyttelivät sisällä tulen ääressä. Jos joku olisi sattunut jotain näkemäänkin, olisi hän varmasti juossut kiireen vilkkaa takaisin kotiin ja teljennyt ovet – kukapa olisi uskaltanut sellaista tappelua jäädä katselemaan. Kun Yang Tiexin oli hakenut kuokkia ja lapioita, miehet kaivoivat suuren kuopan ja hautasivat kaikki ruumiit samaan hautaan. Xiruo peitteli verijälkiä lakaisemalla puhdasta lunta niiden päälle, mutta vähän ennen kuin työ tuli valmiiksi, pistävä verenhaju sai hänet voimaan pahoin. Silmissä näkyi vain tähtiä. Hän voihkaisi ja tuupertui lumihankeen.

Yang Tiexin säikähti, juoksi vaimonsa luo ja yritti nostaa tätä istumaan.

”Mitä nyt? Mikä sinun tuli?” hän kyseli.

Xiruo ei vastannut, retkotti vain silmät ummessa miehensä käsivarsilla. Yang Tiexiniä alkoi toden teolla pelottaa, vaimon kasvot olivat kalmankalpeat ja kädet tuntuivat jääkylmiltä. Qiu Chuji tarttui Xiruon vasempaan ranteeseen, tunnusteli hetken pulssia ja purskahti sitten iloiseen nauruun.

”Lämpimät onnitteluni!” hän sanoi.

”Miksi ihmeessä?” Yang Tiexin ärähti kummissaan.

”Teille on luvassa iloinen perhetapahtuma”, Qiu Chuji hymyili.

”Ihan tosiaanko?” Yang Tiexin kysyi riemastuneena.

”Taitoni ovat monelta osin kovin vajavaiset, mutta kolme asiaa hallitsen sentään sen verran hyvin, että niistä joskus on jotakin hyötyäkin. Ensimmäisenä lääkintätaidot, niiden opettelemiseen olen käyttänyt aikaa

kaikkein eniten. Toisena tulee runous, vaikka kovin ontuvasti vielä kirjoitankin, ja vasta viimeisenä nämä taistelutaitoni – sillä alalla olen vielä kömpelö kuin kolmitassuinen kissa.”

”Arvoisa mestari, jos te olette kolmitassuinen kissa, minä ja tämä veljeni tässä olemme yksijalkaisia hiiriä!”

Naurunremakan ja iloisen juttelun saattelemana hauta luotiin umpeen. Kolmikko palasi sisälle ruokapöydän ääreen. Tunnelma oli korkealla, olihan Qiu Chuji onnistunut surmaamaan kaikki vihollisen sotilaat ja selvinnyt itse saamatta naarmuakaan. Yang Tiexinin riemua lisäsi ajatus tulevasta jälkeläisestä, ja hänen hymynsä ulottui korvasta korvaan. Hiljaa mielessään hän ihmetteli, että tämä heidän kohtaamansa munkki todellakin kuului siihen harvalukuiseen joukkoon, joka hallitsi sekä taistelutaidot että runojen kirjoittamisen.

”Myös veljeni Guon vaimo odottaa lasta”, hän sanoi. ”Rohkenisinko pyytää mestaria antamaan nimet tuleville jälkeläisillemme.”

Qiu Chuji mietti hetken ja sanoi sitten: ”Veli Guon lapsen nimeksi tulkoon Jing, tyyneys, ja veli Yangin lapsi saakoon nimekseen Kang, rauhallisuus. Nämä nimet sopivat niin pojille kuin tytöillekin.”

”Hyvät nimet”, Guo Xiaotian sanoi. ”Yhdessä ne muodostavat keisari Qinzongin hallitsijanimen Jingkang. Kunnioitettu mestari siis haluaa, etteivät lapsemmekaan unohda ja jätä kostamatta nöyryytyksiä ja petoksia, jotka isänmaamme kohtaloksi ovat koituneet.”

”Niin juuri!” Qiu Chuji sanoi. Hän veti kaapunsa laskoksista esiin kaksi tikaria ja laski ne pöydälle. Tikarit olivat muodoltaan ja pituudeltaan täysin samanlaisia, molempiin kuului vihreästä nahasta tehty huotra ja kahvat olivat kultaupotuksin koristettua mustaa puuta. Qiu Chuji tarttui Yang Tiexinin veitseen ja kaiversi sen kärjellä toisen tikarin kahvaan nimen Guo Jing, toiseen nimen Yang Kang. Hän käytteli veistä tavattoman taitavasti ja nopeasti. Tuskin Guo Xiaotian ja Yang Tiexin ehtivät tajuta, mitä hän oikein oli tekemässä, kun kirjoitusmerkit oli jo kaiverrettu valmiiksi.

”Vieraallanne ei ole antaa kalliita lahjoja”, Qiu Chuji sanoi hymyillen. ”Vain nämä tikarit voin jättää lapsillenne.”

Guo Xiaotian ja Yang Tiexin kiittivät munkkia ja vetivät tikarit huotrista. Tuntui kuin kylmä henkäys olisi puhaltanut heidän kasvoilleen, niin teräviltä tikarit näyttivät.

”Nämä tikarit päätyivät haltuuni sattuman kautta. Ne ovat teräviä ja hyviä, mutta liian lyhyitä minulle. Lapsille ne sopivat hyvin, heillä on sitten jotakin jolla puolustaa itseään. Jos vain kymmenen vuoden päästä vielä kuljen ihmisten maailmassa, tulen opettamaan lapsillenne hiukan taistelutaitoja.”

Guo Xiaotian ja Yang Tiexin kiittelivät munkkia vuolaasti.

”Nyt Jin-armeija pitää valtansa alla koko pohjoista Kiinaa ja sortaa kansaamme, mutta ehkä onni pian kääntyy. Pitäkää te kaksi huolta itsestänne!” Qiu Chuji kohotti viinimaljansa, joi sen kerralla tyhjäksi, nousi

ja lähti. Guo Xiaotian ja Yang Tiexin olisivat halunneet pyytää vierasta jäämään vielä hetkeksi, mutta kun he ehtivät ovelle, munkki pyyhälsi jo kaukana, kuin olisi lentänyt nietosten yllä.

”Hänenlaisensa mestarit lähtevät yhtä varoittamatta kuin saapuvatkin”, Guo Xiaotian huokaisi. ”Meitä kohtasi harvinaislaatuinen onni, kun saimme tavata hänet, mutta olisin toivonut hänen viipyvän vähän pidempään. Mutta ehkä näin oli tarkoitettu.”

”Mutta eikö ollut virkistävää nähdä, miten helposti munkki selvisi niin suuresta vihollisjoukosta, se saa omankin harjoittelun tuntumaan taas mielekkäämmältä”, Yang Tiexin sanoi ja veti Qiu Chujin lahjoittaman tikarin huotrasta. Sitten hän nosti katseensa ja sanoi: ”Kuulehan veli, sain juuri ajatuksen, mitähän mahdat tuumia siitä?”

”Millaisen ajatuksen?”

”Jos me molemmat saamme pojan, tulkoot heistä veljet keskenään; jos saamme tyttäret, tulkoot heistä sisaria...”

”Ja jos toinen saa pojan ja toinen tyttären, tulkoot heistä aviopari”, Guo Xiaotian täydensi. Ystävykset nauroivat ja puristivat kättä.

”Mikäs nyt noin hauskaa on?” kysyi Bao Xiruo, joka sattui juuri sillä hetkellä tulemaan kamarista. Yang Tiexin kertoi vaimolleen, mitä juuri oli sovittu. Xiruo punastui, mutta hiljaa mielessään hän hykerteli tyytyväisenä.

”Vaihdetaan nyt alkuun nämä tikarit päittäin, sopimuksen vahvistamiseksi”, Yang Tiexin ehdotti. ”Jos lapsemme ovat keskenään veljiä tai sisaria, vaihdetaan sitten takaisin heti. Jos taas tuleekin kihlaus...”

”Huonompi juttu, sittenhän molemmat päätyvät kuitenkin sen pojan haltuun!” Guo Xiaotian nauroi.

”Ei se ole ollenkaan sanottua!” Xiruo pisti väliin.

Tikarit vaihdettiin sopimuksen merkiksi. Guo Xiaotian palasi riemuissaan kotiin kertomaan uutisen vaimolleen. Myös Li Ping ilahtui kuullessaan sopimuksesta.

Yang Tiexin jäi vielä yksikseen ihailemaan tikariaan ja kumosi samalla maljallisen jos toisenkin viiniä tajuamatta lainkaan, että oli jo varsin päihtynyt. Kun Xiruo oli saanut talutettua miehensä vuoteeseen, hän korjasi astiat pöydästä ja lähti sitten vielä ulos takapihalle ajamaan kanat yöksi häkkiin. Pihan porttia sulkiessaan hän huomasi äkkiä tummia verijälkiä valkealla lumella. Jäljet kulkivat poikittain portin edestä. Xiruo säikähti. ”Miten en ole näitä huomannut lakaista piiloon”, hän ajatteli. ”Kamalaa, jos joku olisi ehtinyt huomata nämä ja kertoa virkamiehille, mikähän meitä sitten odottaisi.” Hän haki kiireesti luudan ja lakaisi puhdasta lunta jälkien päälle. Verivana jatkui portin luota talon taakse, kohti metsän laitaa. Lumessa näkyi myös outoja painaumia, kuin joku olisi ryöminyt maata myöten. Kasvava epäilys mielessään Xiruo seurasi jälkiä. Ne johtivat vanhan hautakummun taakse. Sen juurella hän näki suuren, tumman läiskän.

Varovasti Xiruo asteli lähemmäs. Se oli kuin olikin ihminen, tai varmasti nyt jo ihmisen ruumis. Ilmeisesti yksi Qiu Chujin kimppuun hyökänneistä sotilaista ei ollutkaan heti saanut surmaansa vaan oli onnistunut heidän huomaamattaan ryömimään tänne. Xiruo oli juuri aikeissa juosta hakemaan miehensä, jotta ruumis saataisiin nopeasti haudattua, mutta muuttikin sitten mieltään. Joku naapureista voisi kuulla jotain ja tulla katsomaan. Parempi olisi ensin siirtää ruumis vähän paremmin piiloon ja käydä sitten vasta herättämässä Yang Tiexin. Xiruo keräsi rohkeutensa ja ojensi kätensä kohti ruumista, mutta tuskin hän ehti koskettaa sitä, kun se liikahti ja päästi hiljaisen valituksen.

Xiruon sydän hypähti kurkkuun. Hän halusi kääntyä kannoillaan ja juosta karkuun, mutta jalat pysyivät nauliintuneina lumisessa maassa eikä hän pystynyt hievahtamaankaan. Mies makasi nyt taas liikkumatta, täysin kuolleen näköisenä. Xiruo tönäisi häntä varovasti luudanvarrella. Taas kuului hiljainen vaikerrus. Ääni oli heikko, mutta oli selvää ettei se voinut kuulua kuolleesta ruumiista. Xiruo siristi silmiään ja näki, että miehen selästä pisti esiin nuoli, jonka terä oli tunkeutunut syvälle lihaan. Nuolen varsi oli kauttaaltaan veren peitossa. Lunta satoi edelleen hiljalleen ja sotilasoli jo saanut ylleen ohuen, valkean vaipan. Ennen aamua hän varmasti jäätyisi kuoliaaksi, jos ei verenhukkaan kuolisikaan.

Xiruo oli lapsesta asti ollut lempeä ja hyväsydäminen. Pikkutyttönä hän oli hoivannut loukkaantuneita varpusia ja sammakoita, joskus koppakuoriaisia ja muurahaisiakin, kuljettanut niitä kotiin ja ruokkinut niitä, kunnes ne olivat toipuneet ja pääsivät taas palaamaan luontoon. Jos joku hänen hoidokeistaan ei parantunut, hän suri sitä päiväkausia. Samanlainen hän oli vielä aikuisenakin, ja koti muistutti välillä eläinten sairastupaa, kun siellä oli toipumassa hyönteisiä, lintuja ja pikkunisäkkäitä. Xiruon isä, maaseudun asukkaaksi varsin oppinut mies, oli antanut tyttärelleen nimenkin tämän ominaisuuden perusteella: Xiruo tarkoittaa ”vaalii heikkoja”. Punaluumunkylässä asustavalla Baon perheellä oli paljon kanoja ja kukkoja, ja kun Xiruo alkoi osallistua niiden hoitamiseen, ei niistä yhtäkään enää saanut tappaa. Jos vanhemmat halusivat syödä kanaa, ei heidän auttanut muu kuin käydä torilta ostamassa, kun taas kaikki omat kanat saivat nauttia leppoisasta elämästä, kunnes aikanaan vanhuuttaan kuolivat. Naimisiin mentyäänkin Xiruo sai tehdä oman päänsä mukaan, sillä Yang Tiexin piti vaimoaan kuin kukkaa kämmenellä eikä halunnut pahoittaa hänen mieltään, ja niin Yangin perheen takapihasta tuli kaikenlaisten eläinten ja pikkulintujen turvapaikka. Pienet tiput kasvoivat, eikä mennyt pitkäänkään, kun pihalla tepsutti jo lauma iäkkäitä kanoja, kukkoja ja ankkoja, mutta Xiruo hoivasi niitä edelleen aivan yhtä antaumuksellisesti kuin pieninä poikasina.

Kun Xiruo nyt katseli lumihangessa tajuttomana makaavaa tuntematonta sotilasta, sääli ja lempeys heräsivät hänen sisällään. Sotilas ei ollut mikään vääryyttä kärsinyt viaton olento, mutta Xiruo ei kestänyt ajatella, että miesparka kuolisi yksin kylmyyteen tai verenhukkaan. Xiruo huokaisi ja meni takaisin sisälle, ei auttanut muu kuin herättää Yang Tiexin ja kysyä, mitä sotilaalle tehtäisiin. Yang Tiexin oli kuitenkin jo ehtinyt nukahtaa, ja viinistä päihtyneen uni oli niin syvää, ettei hän herännyt vaikka Xiruo kuinka yritti häntä töniä.

Voisihan hän tietysti auttaa haavoittunutta ensin ja puhua Yang Tiexinin kanssa vasta aamulla, Xiruo ajatteli. Hän kävi hakemassa pullollisen verenvuotoa tyrehdyttävää lääkejauhetta, pienen veitsen ja räsyjä haavan sitomiseen. Hellalle jääneen puolikkaan ruukullisen viiniä hän otti mukaansa myös, se oli vielä lämmintäkin.

Mies makasi yhä liikkumattomana hautakummun takana. Xiruo kohotti miehen päätä ja nosti viiniruukun tämän huulille. Xiruolla oli kokemusta loukkaantuneiden eläinten hoivaamisesta, hän tiesi että syvälle uponneen nuolen irrottaminen aiheuttaisi vaarallisen voimakkaan verenvuodon, mutta jos nuolta ei irrotettaisi, paranemisesta ei olisi toivoakaan. Hammasta purren Xiruo irrotti veitsen terällä nuolenvartta vasten kuroutuneen lihan, tarttui kaksin käsin kiinni nuolesta ja kiskoi kaikin voimin. Mies päästi kammottavan parahduksen ja retkahti sitten tajuttomaksi. Haavasta pulppusi verta, ja pienet punaiset pisarat tahrasivat Xiruon vaatteiden etumuksen. Lopulta nuoli irtosi.

Xiruon sydän hakkasi villisti. Hän painoi haavaa kunnes sai verenvuodon laantumaan ja sitoi sen sitten tiukasti. Hetken päästä mies tuli taas tajuihinsa, muttei kivun ja verenhukan heikentämänä jaksanut enää päästää äännähdystäkään. Xiruota pelotti niin, että jalat melkein pettivät alta. Hän yritti varovasti siirtää miestä, mutta kädetkin tuntuivat täysin voimattomilta eikä hän saanut miestä hievahtamaankaan. Sitten hän keksi. Hän kävi hakemassa varastosta korjaamista odottavan oven ja raahasi sen metsän laitaan. Vaivoin hän onnistui kieräyttämään miehen oven päälle, sitten hän alkoi hitaasti kiskoa sitä lumessa kuin olisi vetänyt perässään rekeä. Hän sai ponnistella kaikin voimin, ennen kuin mies oli kiskottu takapihan puuvajaan. Hän kävi vaihtamassa veren tahrimat vaatteensa puhtaisiin ja pesi kätensä ja kasvonsa. Sitten hän otti mukaansa kynttilän ja savikulhon, jonka pohjalle oli jäänyt vielä vähän kanalientä ja palasi vajaan katsomaan potilasta. Mies hengitti kevyesti, ainakin hän oli vielä hengissä. Ilahtuneena Xiruo alkoi varovasti juottaa hänelle kanalientä. Puoli kulhollista meni alas helposti, mutta sitten mies alkoi yskiä.

Xiruo säikähti. Hän nosti kynttilää ylemmäs niin että näki miehen kasvot. Miehellä oli hienostuneet piirteet, tummat kulmat ja suora nenä. Siinä maatessaankin hän näytti niin nuorelta ja komealta, että Xiruo tunsi punan kohoavan poskilleen. Kynttilää pitelevä käsi vapisi niin, että muutama pisara sulaa vahaa putosi miehen iholle. Mies avasi silmänsä ja näki ylleen kumartuneen naisen suloiset kukkaiskasvot ja ujon katseen. Posket hehkuivat punaisina ja kirkkaat silmät tulvivat sääliä ja lempeyttä. Hän ei ollut varma oliko unessa vai hereillä, katseli vain herkeämättä noita kauniita kasvoja.

”Tuntuuko yhtään paremmalta?” Xiruo kysyi. ”Juohan vähän lisää lientä.”

Mies tarttui kulhoon, mutta hän oli niin heikko ja voimaton, että kulho heilahti ja lientä läikkyi vaatteille. Xiruo otti kulhon, kumartui lähemmäs ja alkoi taas juottaa miehelle lientä kulhon laidasta, kulaus kerrallaan. Miehen katse alkoi muuttua kirkkaammaksi, hän katsoi Xiruota ihaillen ja kiitollisena. Xiruo kääntyi ujostellen poispäin. Hän nousi, haki olkia ja levitti ne miehen suojaksi, puhalsi kynttilän sammuksiin ja palasi sisälle taloon. Koko yönä hän ei kuitenkaan saanut nukuttua kunnolla, näki vain katkonaisia painajaisia. Yhdessä unessa Yang Tiexin survaisi keihäällään vajaan kätketyn miehen kuoliaaksi, toisessa unessa mies vuorostaan tappoi ensin Yang Tiexinin ja sitten ajoi Xiruota takaa veitsi kädessään, joka puolella ammotti synkkiä kuiluja eikä missään ollut paikkaa jonne paeta tai piiloutua. Kylmä hiki otsallaan Xiruo säpsähti kerran toisensa jälkeen hereille. Kun hän sitten aamun valjettua nousi vuoteesta, hän huomasi että Yang Tiexin oli jo jalkeilla ja teroitti keihäänsä terää hiomakivellä. Xiruo muisti yöllä näkemänsä unet ja säikähti. Hän juoksi kiireen vilkkaa vajaan pihan perälle. Kun hän työnsi oven auki, hän pelästyi vielä uudemman kerran: lattialla oli vain sekainen olkikasa, miehestä ei näkynyt jälkeäkään. Xiruo juoksi takapihan portille. Lumessa näkyi vielä jälkiä, jotka johtivat länteen päin. Xiruo seisoi pitkään paikallaan ja tuijotti lumisadetta. Kaikki ajatukset olisivat paenneet mielestä. Tuima tuuli kävi luihin ja ytimiin asti, ja äkkiä Xiruo tunsi itsensä loputtoman väsyneeksi. Hän kääntyi kannoillaan ja meni sisälle taloon.

Yang Tiexin oli keittänyt riisivelliä ja nosti vaimolleen höyryävän kulhollisen pöytään.

”Katsohan, siitä tuli ihan kelvollista!” hän sanoi hymyillen.

Xiruo tiesi, että tulevan lapsen vuoksi Yang Tiexin oli vielä tavanomaistakin huomaavaisempi. Hän hymyili, istuutui alas ja alkoi syödä velliään. Jos edellisen illan tapahtumisesta nyt kertoisi, aviomies lähtisi varmasti miehen perään ja iskisi tämän hengiltä, ja silloinhan kaikki Xiruon pelastusyritykset olisivat menneet aivan hukkaan. Ehkä oli vain parempi olla hiljaa koko asiasta, Xiruo järkeili.

‍