Robert Coover:

Huck lännen mailla

Suomentanut: Heikki Karjalainen

Kirjan tiedot:

Huck lännen mailla jatkaa Huckleberry Finnin tarinaa siitä, mihin se Mark Twainilta jäi. Huck ratsastaa Pony Expressin lähettinä, taistelee sisällissodassa ja asuu lakota-intiaanien parissa, mutta toisin kuin kaverinsa Tom Sawyer, ei pysty kotiutumaan oikein minnekään.

Mark Twainille ja veijariromaanin perinteelle kunniaa tekevä romaani päivittää Huckleberry Finnin ja Tom Sawyerin uudelle vuosituhannelle. Omaan häpeämättömään tyyliinsä Coover kuvaa ihmisen raadollisuutta niin ettei lukija tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa.

Kansi: Heikki Paakkanen

Alkuteos: Huck Out West (2017)

288 s. Ilmestymisvuosi 2019

ISBN 978-952-68405-2-9

Arvostelut:

Kirjan alku:

I luku

Ihan ensiksi haluan kertoa teille, miten päädyin sinne kanjonin reunalle seuranani vanha ja vajaamielinen kierosilmä kullankaivaja, joka tähtäili minua ennen sotaa valmistetulla piilukolla aikeissa lähettää allekirjoittaneen, kovan onnen Huckleberry Finnin, jollei autuaammille metsästysmaille niin ainakin vieressämme ammottavan kanjonin pohjalle, jota peitti murheellinen kuolleiden puiden metsä, sillä se oli historiallinen hetki – tai oikeastaan ESIhistoriallinen, ihan niin kuin se ruostunut torrakko, jonka piippua pitkin se vanha korppi minua tiiraili. En niinkään pelännyt, että hän ampuisi minut kuin että musketti laukeaisi ihan omaa ilkeyttään ja koituisi meille molemmille kuolemaksi. Isäukolla oli tapana heilutella samanlaista tussaria, ja kerran hän humalapäissään ampui isovarpaansa tohjoksi ja antoi minulle sitten jälkeenpäin oikein kunnon selkäsaunan ikään kuin kaikki olisi ollut minun syytäni.

Olin sinä päivänä lähtenyt Deadwoodin kanssa etsimään kultaa, koska hän halusi seuraa ja tarvitsi vahtimista, hän kun oli niitä miehiä, jotka saattoivat harhailla tiehensä ja joutua karhun kitaan ihan pelkkää omaa ajattelemattomuuttaan. Jos olisin tiennyt, että me tosiaan löydettäisiin kultaa, olisin jäänyt tiipiille, koska rikastuminen on suurin piirtein pahinta mitä ihmiselle voi sattua. Kullankiilto silmissä on varma hölmöyden merkki, enkä minä tosiaankaan ollut näillä main hankkimassa maallista mammonaa. Tom Sawyer oli tarinoillaan houkutellut minut tänne, ja vaikka hän oli jo kauan sitten karistanut seudun tomut jaloistaan, minä olin jäänyt kiertelemään territorioita tehden sitä sun tätä, nyt jo varmaan puolet elämästäni. Aina välillä ikävöin Ison joen varteen, mutta enimmäkseen olin tottunut territorioihin ja territoriot minuun, meistä kumpainenkaan kun ei ollut vaateliasta sorttia ja täällä sai yleisesti ottaen olla kaukana maailman melskeistä.

Leiriytyminen lakotojen maille oli periaatteessa kiellettyä, mutta olin joitakin vuosia sitten elänyt heimon keskuudessa ja oppinut vähän heidän kieltäänkin. Kalkkarokäärme oli purrut minua, ja tehdessäni jalka myrkystä turvonneena kuolemaa Eeteh-niminen lakotasoturi löysi minut, imi myrkyn haavasta, nosti hevosen selkään ja vei poppamiehen pakeille. Äijä peitti pureman kaktusviikunahauteella ja kaatoi kurkkuuni ammoniakkia, minkä jälkeen kuolemakaan ei olisi tuntunut enää miltään.

Lakotat ovat rohkeita sotureita, eivätkä he pitäneet valkonaamoista, joihin minäkin totta kai lukeuduin. Pelkäsin heitä kuollakseni ja olisin pötkinyt pakoon, jos vain olisin pystynyt. Juuri lakotat olivat hyökänneet Dan Harper -paran ja hänen joukko-osastonsa kimppuun ja ampuneet heidät täyteen nuolia kuin neulatyynyt, joten tuumasin että minua lihotetaan juhlapäivälliseksi. Mutta kaiken kaikkiaan minulla oli siellä hyvät oltavat ja lakotat olivat ihan kohtuu-ystävällisiä, vaikkakin aika hanakoita leikkaamaan toiselta hiukset päästä. He olivat pakanoita niin kuin minäkin, tosin heillä oli joitain ihmeellisiä ajatuksia, joita he olivat saaneet päähänsä pureskellessaan kuollutta kaktusta ja joille saatoin vain hymähdellä pureskellessani kaktusta heidän kanssaan.

Sain heimolta jopa vaimon, mutta hän ei minua pitkään sietänyt. Kiuvi oli lakotojen ryöstämä varis-intiaani ja kiertänyt soturilta toiselle ennen kuin hänet annettiin minulle, varmaankin pilan päiten. Kiuvin nenä oli leikattu irti, mikä teki hänestä melkein yhtä ruman kuin minä, enkä ymmärtänyt häntä laisinkaan. Se ei johtunut siitä että hän oli intiaani vaan siitä että hän oli nainen, se laji kun on aina ollut meikäläisen hoksottimille liikaa. Minulle annettiin myös hevonen, varmaan piloillaan niin kuin Kiuvikin,

koska sillä hevosella ei kukaan pystynyt ratsastamaan, mutta minut se vei suureen seikkailuun enkä pudonnut kertaakaan sen selästä, ja siitä pitäen me ollaan pysytty enimmäkseen yhdessä.

Eetehillä oli vähän samanlaisia ongelmia heimonsa kanssa kuin minulla omani kanssa, joten hän ja minä tultiin hyvin juttuun ja kuljettiin siitä lähtien samaa matkaa aina kun se oli mahdollista. Silloinkin kun heimo lähti harvinaiseksi käyneiden biisonien perään ja siirsi tiipiinsä kauas pohjoiseen Wyomingin territorioon, samoille seuduille missä olin vankkurikaravaanin matkassa kulkiessani tutustunut Daniin, seurasin perässä, vaikkei mikään tuo niin huonoa onnea kuin palata paikalle, missä ystävä on tapettu. Ja niinhän siinä kävi. Eetehin petturiveljen takia se häijy kenraalinkuvatus löysi minut taas kerran. Hänen sotilaansa kutsuivat häntä kenraali Rautakangeksi tai kenraali Kikkarapääksi, hänellä kun oli pitkä tukka, jota hän voiteli kaneliöljyllä niin että se haisi mailin päähän. Oikeasti hän oli vain eversti, mutta kaikki sanoivat häntä kenraaliksi, koska hän halusi niin. Hän oli jatkuvasti sotajalalla lakotoja vastaan, syystä että nämä olivat joskus käyneet hänen sotilaittensa kimppuun, ja halusi minun johdattavan heimon ansaan. Ehkä minun olisi pitänyt tehdä niin, mutta en tehnyt.

Jos ei ollut heti valmis tekemään mitä kenraali halusi, saattoi yhtä hyvin ruveta rasvaamaan omaa hirttoköyttään, varsinkin jos samalla sotki hänen suunnitelmansa. Joten noudatin Eetehin ehdotusta ja häivyin Mustille kukkuloille, minne kenraali ei tosiaankaan ollut tervetullut. Kyllähän minä ansaitsin tulla hirtetyksi, petturi kun olin, mutta olin jo niin syntinen, ettei yksi paha teko sinne tai tänne meinannut enää mitään, joten livistin tieheni välttyäkseni hirttosilmukalta. Mustat kukkulat olivat lakotojen pyhä paikka, vaikka Eetehin mukaan niillä main miestä väkevämpää olikin vain kanjonissa asuvan erakon tislaama viina, ja sen tähden hän minut sinne neuvoikin.

Kun ratsastin Ne Tongolla Deadwoodin kanjoniin ja näin sen reunalla joukon hökkeleitä, joita ei ollut koskaan maalattu, resuisiksi kuluneita telttoja ja joen, liian matalan ja vuolaan veneille mutta kalaisan

näköisen – rannalla oli jopa makeaa apilaa kasvava pikku niitty Tongon laiduntaa – tiesin saapuneeni kotiin. Paikkaan, jossa saattoi ottaa saappaat jalasta vaikka koko päiväksi. Oli sadeaika, joten Tongo ja minä häädettiin lepakot tiehensä korkealla joenrinteessä olevasta mukavan tuntuisesta luolasta ja asetuttiin taloksi odottamaan Eetehiä.

Tämä tapahtui jokunen kuunkierto sitten, ennen kuin seutu muuttui eläväisemmäksi. Silloin siellä ei vielä ollut kaupunkia vaan pelkkä kanjoni, ei saluunoita, ei kirkkoja, ei naisia eikä myöskään kultaa, ei mitään mikä olisi järkyttänyt seudun rauhaa, vain muutama karvainen vanhapoika, joista yksi, Zeb, möi kotipolttoistaan majansa etuhuoneessa kymmenen senttiä lasi. Se oli myös maalattiaisen majan ainoa huone lukuun ottamatta seinän viereen rakennettua vajaa, jossa Zeb säilytti viinapannua ja hiivalla käytettyä mäskiä. Eetehin minulle piirtämässä kartassa mökki oli merkitty ristillä. Zeb oli kanjonin ainoa asukas, joka ylipäätään tuotti mitään, muut tulivat toimeen metsästämällä ja kalastamalla ja niillä harvoilla hedelmillä ja juureksilla, joita kasvattivat tai kaivoivat maasta. ”Näiden tollojen ponnistelut näkyvät lähinnä siinä, mitä ne saavat väännetyksi ulos persuksistaan”, niin kuin Zeb sanoi.

Zeb oli myös kotoisin Ison joen varrelta, mutta etelämpää kuin minä ja isäukko. Voi olla, ettei hän ollut kokonaan valkoihoinen. Hän oli tullut länteen mukanaan vain yllään oleva resuinen vaatekerta, kuparinen viinapannu ja kolhiintunut kannullinen lapsuudenkotinsa kuistilla paljussa käytettyä mäskiä, haisevaa mönjää jota Zeb kutsui emokseen, niin kiintynyt hän siihen oli. Zeb ei ollut riidanhaluinen mies, vaikka hänen sanottiinkin ampuneen muutaman hölmön, jotka olivat varomattomuuksissaan sorkkineet hänen emoaan, mutta hänen mastiffinsa Abaddon oli niin äksy, että se puri vaikka mieheltä jalan poikki, jos Zeb antoi sille luvan. Zeb oli erakko, joka ei juuri suutaan avannut, ja silloinkin kun avasi, puhe kuulosti lähinnä Abaddonin murinalta, mutta pontikastaan hän oli ylpeä kuin pelimanni taidoistaan. Ylähampaita hänellä ei enää ollut, ja alaleuka valkoisine partoineen ja kellertävine hampaineen työntyi esiin nenän alta kuin halkeillut lautanen. Kävellessään hän ontui ikään kuin toinen koipi olisi lyhyempi kuin toinen. Zebin asiakkaat olivat enimmäkseen kullanetsijöitä, jotka jahtasivat petollisia unelmiaan kuin pahimmat uhkapelurit. Minua itseäni ei kullan etsiminen ollut koskaan houkuttanut, sen verran kovaa ja raskasta työtä se oli.

Sitä paitsi kullanetsijät olivat Mustilla kukkuloilla laittomasti, mutta heitä oli vain muutama, ja lakotat sietivät heitä Zebin pontikan tähden. He olivat koko porukka hulluna sen perään. Valkoiset kauppamiehet möivät lakotoille enimmäkseen viinankorviketta, joka oli tehty mällistä, punapippurista, inkivääristä ja melassista, mutta sellaiseen ei Zeb koskaan syyllistynyt, ja lakotat arvostivat sitä, erityisesti Eeteh. Eetehin koko nimi tarkoitti Kaatuu Naamalleen, ja hän oli koko elämänsä yrittänyt elää nimensä mukaisesti. Hänen hevosensakin oli heimolta saatu mustavalkoinen pinto, joka keikutti hupaisasti lautasiaan, mutta nopeudessa se silti päihitti useimmat heimon hevosista. Epätavallisen käynnin ja kaksivärisyyden vuoksi Eeteh oli antanut hevoselle nimeksi Haokah, mikä tarkoitti Pelleä tai Ukkosuneksijaa, niin kuin lakotat sanoivat omalla kielellään.

Saapuessaan kanjoniin Eeteh toi mukanaan tiipiin biisoninnahat ja piiput ja kaiken minkä olin jättänyt jälkeeni, kun minä ja Tongo karautettiin tiehemme. Me kaadettiin ja karsittiin pari puuta ja pystytettiin tiipii joen rantaan ja jätettiin luola suosiolla lepakoille. Kun me oltiin asetuttu nauttimaan Zebin tulilientä, Eeteh kertoi että hänen petturiveljensä, joka oli lähettänyt kenraali Rautakangen perääni, oli karkotettu heimon keskuudesta, mutta se ei ehkä ollut hyvä juttu, koska huhun mukaan kenraali oli nyttemmin värvännyt hänet tiedustelijaksi.

Minä ja Eeteh välitettiin Zebin pirtua heimolle, ja Zeb sai maksuksi biisoninlihaa sekä maissia ja ohraa, jota hän tarvitsi mäskiinsä, ja vielä lisäksi huopia, nahkoja, vuotia, nahkaköyttä, ruukkuja ja piippuja ja muita tarvikkeita, joita hän sitten kauppasi eteenpäin ohikulkeville uudisasukkaille. Lihan Zeb jakoi minun ja Abaddonin kanssa, ja rankin hän antoi Tongolle rehuksi. Kanjonissa saattoi laiskotella kaiken päivää ja käydä joka ilta Zebin kapakassa, tai sitten pieksää suuta Eetehin kanssa tiipiillä, poltella piippua ja juoda kannusta kahteen pekkaan. Kanjoni oli tosi rauhallinen paikka, niin lähellä leskirouva Douglasin kaipailemaa taivasta kuin tässä maailmassa yleensä oli mahdollista päästä.

Mutta tarinani on pitkältä ajalta ja kertoo monista ihmisistä, ja huomaan jo aloittaneeni väärästä paikasta ja puhuneeni itseni kanssa ristiin, joten antakaa kun palaan alkuun ja kerron teille vanhasta hullusta Deadwoodista ja hänen antiikkisesta musketistaan ja kohtalokkaasta kivenmurikasta, jossa oli kultaa, ja sen jälkeen kerron sitten loput. Deadwoodilla oli sama nimi kuin kanjonilla, mutta siitä ei ole yksimielisyyttä, kumpi sai nimen ensin. Deadwoodin mukaan hänen isäukkonsa, joka oli kanukki ja ansastaja, risti hänet Edouardiksi, mutta hänen äitinsä, joka oli osaksi pawnee – Deadwood on sekarotuinen, mutta kukapa ei olisi – ei osannut lausua nimeä. Kerrotaankin, että äiti oli antanut pojalle uuden nimen sen perusteella, että pojan korvien välissä oli samaa tavaraa kuin kanjonin pohjalla, mikä oli kaikkien mielestä hauska juttu, ja niinpä nimi jäi käyttöön. Ja samalla kanjonikin sai nimen, tai niin ainakin Deadwood tykkää tarinan kertoa, koska sillä tavoin hän voi sanoa, että hänellä on etuoikeus kaikkeen mitä kanjonista löytyy, oli se sitten kultaa tai mitä hyvänsä.

No, löydettyään sen keltaisen kiven, josta tiesin heti että siitä seuraisi pelkkää huonoa onnea, Deadwood sai enimmäkseen tyhjään päähänsä ajatuksen, että minä aioin palkata jonkun asianajajanketaleen ja anastaa hänen valtauksensa. Varmistaakseen, ettei niin tapahtuisi, hän kohotti pyssynsä, otti minulta kiväärin pois ja valmistautui ampumaan minut sanoen, että toivottavasti minulla oli välit kunnossa Kiesuksen ja muiden pyhien tyyppien kanssa.”Älä osoittele mua tuolla helkutin pyssyllä, Deadwood”, minä sanoin. ”Sä tiedät kyllä, etten mä ole kullan perään.”

”Voit olla tai voit olla olematta, mutta turha tässä on riskejä ottaa. Mä olen syntynyt täällä, eikä muilla ole oikeutta tähän maahan, mulla yksin.”

”Olenko mä väittänyt jotain muuta?” Deadwood vain kohautteli luisevia olkiaan ja viritti musketin. Olin tukalassa paikassa ja tiesin, että nyt oli keksittävä jotain ja sassiin, ihan niin kuin Tom Sawyer olisi tehnyt. ”Kuulepa nyt, Deadwood. Sä voit ampua mut jos haluat, mutta ettet myöhemmin pettyisi liian pahasti, mun on pakko kertoa, että mä panin ton kiven sinne mistä sä sen löysit. Mun kävi sua sääliksi, kun sä olit niin siipi maassa, ja mä halusin piristää sua. Mä en tiedä, onko noita kiviä enemmän, enkä välitäkään tietää, mutta jos sä ammut mut, mä en voi näyttää, mistä mä sen löysin. Sä tarvitset mua, etkä vain kullan etsintään. Jos mä en olisi maisemissa, kuka kuuntelisi kaikkia sun laittamattomia höpinöitäsi?”

”No hyvä on”, hän sanoi yrittäen katsoa minua tuimasti kierosilmillään ja laski aseen mutta piti sen viritettynä, ”näytä mulle se paikka. Eikä sitten mitään vilunkipeliä.”

Lähdin kävelemään ihan summanmutikassa. Mutta sitten muistin joen törmässä olevan lepakkoluolan, jossa olin asunut, kun olin saapunut kukkuloille. Onneksi olimme jo menossa siihen suuntaan ja sinne oli tarpeeksi pitkä matka, että ehdin miettiä ratekioitani, niin kuin Tom olisi sanonut.

Seutu oli tosi mäkistä, ikään kuin joku olisi joskus muinoin yrittänyt puskea maan alta ihmisten ilmoille. Muistin, että koulussa opettaja oli puhunut jostain kenolokisista kausista. Puhe oli minun kohdallani mennyt enimmäkseen toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta kun leskirouva sanoi sen olevan Ison Kirjan vastaista, mietin että täytyi siinä jotain perää olla. Aavikolla näkee kaikenlaisia, tuulen paljaaksi puhaltamat kivet voivat olla tosi oudon näköisiä, mutta kukkuloilla maata peittivät metsäkukat ja puut kasvoivat korkeiksi ja metsä kuhisi elämää, täällä oli paljon pimeitä ja kosteita paikkoja, jotka haisivat salaisuuksilta. Rinteen muuttuessa jyrkemmäksi keltamäntyjen oli vaikeampi juurtua kiinni, ja sen tähden kanjonin pohjalla olikin niin paljon kuolleita puita, vaikka Deadwoodin mukaan ne oli ison hurjakaanin tekosia. Hän sanoi, että hurjakaani tarttui häneen ja kuljetti aina Wyomingin territorioon asti, ja kaikkien villiintyneiden biisonien ja päänahanmetsästäjien takia häneltä kesti kaksi ja puoli vuotta palata tänne takaisin.

”Täältä mä sen löysin”, minä sanoin, kun me tultiin luolalle.

”Istu siihen äläkä yritäkään luikkia pakoon”, Deadwood sanoi lukien ajatukseni. ”Tai mä lähden perään ja ammun sut, vaikka löytäisinkin luolasta kultaa.”

Sytytin kivipiippuni ja istuuduin maasta törröttävälle graniittilohkareelle miettimään vaihtoehtojani. En tiennyt, mistä hänen löytämänsä kivi oli kotoisin, mutta ei ainakaan luolasta, jonka maalattialla ei ollut muuta kuin lepakonpaskaa, eli jos halusin pysyä tässä maailmassa, minun oli keksittävä jotain uskottavaa, ja silti Deadwood saattoi ampua minut ihan vain purkaakseen kiukkuaan. Voisin juosta karkuun – Deadwoodin pää ei pelannut kovin hyvin, ja oli ihan mahdollista että hän unohtaisi lähteä perääni – mutta siinä tapauksessa minun olisi lähdettävä kanjonista juuri kun olin ehtinyt asettua mukavasti aloilleni. Voisin törmätä taas kenraaliin ja minulle voisi käydä yhtä onnettomasti kuin sille santee-heimolle Minnesotassa.

Yhtäkkiä, kun vielä tuumailin erilaisia ratkaisuja ongelmaani, kuulin Deadwoodin kiljuvan luolassa. Pelkäsin, että hän oli löytänyt karhun tai että karhu oli löytänyt hänet, ja pomppasin pystyyn valmiina pinkaisemaan tieheni, mutta silloin hän loikki ulos luolasta kantaen isoa perunasäkkiä. ”Katsopas tätä! Parempaa kuin kulta! Rahaa! Ja paljon! Ja kaikkea muutakin! Katso vaikka tätä kultaista taskukelloa!”

”Tiedetään”, minä sanoin, vaikka säkki oli minulle ihan yhtä iso yllätys kuin kivi oli ollut. Luolassa oli näköjään ollut muitakin asukkeja. ”Näin kyllä noi tavarat. Mutta ne on jonkun toisen tavaroita, joten mä otin vain kiven. Ryöstösaalista, luulen mä. Parempi antaa niiden olla.”

”Jos tämä on joidenkin ryöväreiden saalis, ne roikkuvat varmaan jo hirressä. Ei, löytäjä saa pitää. Nyt mä lähden Zebin luo ja juhlin tätä kannullisella. Saat tulla mukaan, jos kannat säkkiä.”

Kirjojamme löytyy mm. seuraavista kivijalka- ja verkkokirjakaupoista

Kirjat

Jin Yong:
Kotkasoturien taru 2 – Yhdeksän yinin totuus
Robert Coover:
Huck lännen mailla
Jin Yong:
Kotkasoturien taru 1 – Soturin oppivuodet
Jonathan Lethem:
Orpojen Brooklyn
Robert Coover:
Pinokkio Venetsiassa