Kävelee sisään

Konteksti on kaikki kaikessa. Vaatteet tekevät miehen. Minä olen sirkustirehtööri, huutokaupan meklari, katutaitelija, kielilläpuhuja, senaattori oman pajunköytensä huumassa. Minulla on Tourette. Suuni ei hellitä hetkeksikään; tavallisesti tosin vain kuiskaan tai liikutan huuliani, kuin tottumaton lukija. Aataminomenani pomppii, leukalihas sykkii posken alapuolella kuin pieni sydän, ääni vaimennettuna sanat pakenevat hiljaisina, kuin varjoina itsestään, pelkkinä tyhjinä kuorina vailla henkeä tai väriä. (Dick Tracyssa olisin tietenkin se mumiseva gangsteri.) Typistyneessä muodossaan sanat soljuvat aivojeni runsaudensarvesta maailman pinnalle kutittaen todellisuutta kuin sormet pianon koskettimia. Hyväillen, tuuppien. Ne ovat näkymätön rauhanturvaajien armeija, lauhkea lauma. Ne eivät tarkoita mitään pahaa. Ne tyynnyttävät, tulkkaavat, hierovat. Ne lakaisevat piiloon rikat, suorivat hiukset, järjestävät paikkoja, painavat ruohotupot takaisin kiinni maahan. Laskevat ja kiillottavat hopeat. Taputtavat vanhoja rouvia hellävaroen takamuksille saaden kikatuksen palkinnoksi. Ongelmat alkavatkin vasta kun asiat ovat liian hyvin, kun pinta on puunattu,

paikat järjestyksessä ja vanhat rouvat tyytyväisiä. Silloin pieni armeijani nousee kapinaan, alkaa hajottaa paikkoja. Todellisuudessa kuuluu olla vähän särmää, matossa virhe. Levottomat sanani alkavat nyppiä kudosta, etsiä irtonaista lankaa, heikkoa kohtaa, kuulevaa korvaa. Silloin se tulee, tarve huutaa kirkossa, lastenhuoneessa, täydessä elokuvateatterissa. Ensin tulee pelkkä kutina. Yhdentekevä. Mutta pian kutina yltyy tulvaksi murtumaisillaan olevan padon takana. Nooan vedenpaisumukseksi. Se kutina on koko elämäni. Nyt se tulee. Peittäkää korvanne. Rakentakaa arkki.

”Ime mua!” minä kiljaisen.

”Huuhonhäynnä”, vastasi Gilbert Coney purkaukseeni päätään kääntämättä. Totuudenmukaisesta mutta vitsikkääksi tarkoitetusta vastauksesta ”Suu on täynnä” sai tuskin edes selvää, aika säälittävää. Coney oli niin tottunut verbaalisiin elohiiriini, ettei yleensä vaivautunut kommentoimaan niitä. Nyt hän tönäisi auton penkillä lepäävää White Castle -pussia minua kohti niin että paperi rypistyi. ”Työnnäkitaas.”

Coney ei saanut minulta mitään erityiskohtelua. ”Imemuaimemuaimemua!” kiljaisin uudestaan purkaen vähän lisää päähäni kertynyttä painetta. Sitten pystyin taas keskittymään. Otin pussista minihampurilaisen, avasin kääreen ja nostin sämpylän kantta tutkiakseni pihvissä olevia parilan tekemiä reikiä, sipulisilpun limaista kiiltoa. Tämäkin oli minulle pakkomielle. Minun oli aina vilkaistava White Castlen hampurilaisen sisään, ihailtava koneen tekemän pihvin ja käristetyn limakasan kontrastia. Kaaos vastaan kontrolli. Sitten tein jotakuinkin niin kuin Gilbert oli ehdottanut: työnsin hampurilaisen kokonaisena suuhuni. Muinaisen ”Osta koko pussillinen” -mainoslauseen humistessa syvällä pääni sisällä ja leukojeni jauhaessa purilaista nieltäviksi paloiksi käännyin taas katsomaan ikkunasta näkyvää taloa.

Ruoka tosiaan rauhoittaa.

Me olimme kytiksellä East 84th Street 109:n edessä. Se oli yksinäinen vanha kaupunkitalo, jonka molemmin puolin kohosivat korkeat kerrostalot eteisauloineen ja ovimiehineen. Höyryävän kuumaa kiinalaista ruokaa kuskaavat fillarilähetit lehahtelivat niiden ulko-ovista sisään ja ulos kuin väsyneet yökköset hämärtyvässä marraskuun illassa. Yorktownissa oli päivällisaika. Mekään emme olleet tulleet pöytään tyhjin käsin vaan olimme matkalla tänne poikenneet Spanish Harlemiin ostamaan hampurilaisia. Manhattanilla on enää yksi White Castle, East 103rd Streetillä, eikä sekään ole niin hyvä kuin muutamat esikaupunkisiskonsa. Siellä ei enää näe, kuinka tilaus valmistetaan, ja olen toden sanoakseni alkanut epäillä, että sämpylät lämmitetään mikrossa eikä höyrykeittimessä. Ikävä juttu. Vaikka burgerit ja ranskalaiset jättivätkin toivomisen varaa, kuljetimme silti saaliimme alakaupunkiin ja jäimme tuplaparkkiin kohdetalon eteen, kunnes jalkakäytävän vierestä vapautui paikka. Siihen ei mennyt kuin pari minuuttia, mutta ehdimme silti herättää kummankin kerrostalon ovimiehen huomion, jos ei muuten niin olemalla paitsi liian uteliaan näköisiä, myös väärässä paikassa väärään aikaan. Automme oli Lincoln, josta ei mitenkään näkynyt, rekisterikilvistä tai muuten, että se oli kuljetuspalvelun auto. Sitä paitsi me olemme isoja kundeja, minä ja Gilbert Coney. Ovimiehet taisivat luulla meitä poliiseiksi. Mutta ei se meitä haitannut. Me jauhoimme hampurilaisiamme ja pidimme silmämme auki.

Ei niin että olisimme tienneet, mitä siellä teimme. Minna oli lähettänyt meidät matkaan selittämättä miksi, mikä oli ihan normaalia, vaikkei osoite ollutkaan. Firman hommat pitivät meidät tavallisesti Brooklynissa, tarkemmin sanottuna Court Streetin tietämillä. Carroll Gardens ja Gobble Hill muodostivat pelilaudan ruudukon, jolta löytyivät Frank Minnan liittolaiset ja vastustajat, ja minä ja Gil Coney, kuten kaikki firman miehet, olimme nappuloita – vähän niin kuin Monopolissa, ajattelin aina joskus, autoja tai koiria (mutta ei sentään silkkipyttyjä) – joita liikuteltiin laudalla. Täällä Upper East Sidella me olimme poissa omalta reviiriltämme, auto ja koira Candylandissa – tai ehkä työhuoneessa eversti Sinapinkeltaisen kanssa.

”Mikä toi kyltti on?” kysyi Coney. Hän heilautti kiiltelevää leukaansa kaupunkitalon ulko-oven suuntaan. Käännyin katsomaan.

”Yorkville Zendo”, luin oven viereen kiinnitetystä pronssikyltistä, ja prosessoituaan sanat kuumeiset aivoni kävivät innolla niistä oudoimman kimppuun. ”Ime mua, Zendo!” mutisin yhteen puristettujen hampaitteni

välistä.

Gilbert ymmärsi sen ihan oikein tavakseni lähestyä kaikkea vierasta. ”Just niin, mikä toi Zendo on? Mikä se on?”

”Ehkä se tulee zenistä”, minä sanoin.

”Koskaan kuullutkaan.”

”Zen niin kuin zenbuddhalaisuus”, minä sanoin. ”Zen-mestari, mitä niitä nyt on.”

”Zen-mestari?”

”Niin, vähän niin kuin kung-fu-mestari.”

”Hmh”, ynähti Coney.

Syvennyttyämme näin pikku toviksi tutkimustyöhön jatkoimme itseemme tyytyväisinä hampurilaisten jauhamista. Ja niin kuin kaikkien puheenvuorojen jälkeen, aivoni alkoivat ainakin jollain tasolla sekoittaa ekolalia-salaattia: Koskaan kuullutkaan Zendosta, Ken zung-fu, Feng Shui -mestari, mikä vitun fungo, zen-runkkari, ime mua! Mutta vielä ei tarvinnut puhua ääneen, ei niin kauan kuin White Castle -burgereita riitti avattavaksi, tarkastettavaksi ja ahmittavaksi. Vasta kolmas oli menossa. Työnsin sen suuhuni ja vilkaisin samalla nopeasti sataysin ovelle, ikään kuin talo olisi hiipinyt taakseni pelästyttääkseen minut. Olin toivottua seuraa kyttäyskeikoilla, koska minun oli noin kolmenkymmenen sekunnin välein aivan pakko vilkaista vahdittavaa paikkaa tai pokaa, mikä säästi Coneylta ja muilta Minnan firman miehiltä pään kääntämisen vaivan. Sama logiikka selitti suosioni salakuunteluistunnoissa – jos sain etukäteen listan sanoista, joihin tuli kiinnittää huomiota, en pystynyt ajattelemaankaan mitään muuta, ja pysyin tuskin nahoissani jos kuulin mitään sinne päinkään, vaikka kuka tahansa muu olisi vaipunut saman tien autuaaseen uneen.

Jauhaessani numero kolmosta ja tarkkaillessani Yorkville Zendon hiljaista sisäänkäyntiä rapistelin maanisesti White Castlen paperipussia ja varmistin vielä kerran tunnustelemalla, että minulla oli kolme burgeria jäljellä. Me olimme ostaneet kaksitoista, ja Coney tiesi hyvin, että minun oli saatava kuusi burgeriani, mutta myös että tilaamalla itse saman määrän hän silitti Touretteani myötäkarvaan, kutkutti taipumustani pakko-oireisiin. Gilbert Coney oli ehkä iso roikale, mutta sydän hänellä oli puhdasta kultaa. Tai sitten hän oli vain helppo nakki. Verbaaliset tiksini ja pakkomielteeni huvittivat mutta myös ärsyttivät muita Minna-miehiä, muuttivat heidät hämmentävän mukautuviksi ja myötäsukaisiksi.

Kadulla kävellyt nainen kääntyi talon portaille ja kiipesi ovelle. Tummat, lyhyet hiukset, kulmikkaat silmälasit, muuta en ehtinyt nähdä ennen kuin hän käänsi meille selkänsä. Yllään hänellä oli merimiestakki. Niskan mustat kiharat korostivat muuten poikamaista kampausta. Kahdenkymmenenviiden, ehkä, tai ehkä kahdeksantoista.

”Hän menee sisään”, Coney sanoi.

”Katso, hänellä on avain”, minä sanoin.

”Mitä varten Frank lähetti meidät tänne?”

”Tarkkailemaan. Tekemään muistiinpanoja. Mitä kello on?”

Coney rutisti hampurilaiskääreen palloksi ja osoitti hansikaslokeroa. ”Tee sä muistiinpanot. Kello on kuusi neljäkymmentäviisi.”

Avasin hanskalokeron – lukon muovikieli päästi herkullisen onton naksahduksen, jonka tiesin heti haluavani toistaa niin tarkkaan kuin pystyin – ja kaivoin sieltä pienen muistikirjan. TYTTÖ, kirjoitin ja viivasin saman tien yli. NAINEN, HIUKSET, LASIT, AVAIN. 6.45. Muistiinpanot olivat minua itseäni varten, koska Minnalle raportoitiin vain suullisesti. Jos sitäkään. Ihan yhtä hyvin saattoi olla, että hän oli lähettänyt meidät tänne pelästyttämään jonkun tai odottamaan toimitusta. Laskin muistikirjan väliimme istuimelle hampurilaispussin viereen, läimäytin hanskalokeron luukun kiinni ja paukutin varmuuden vuoksi luukkua vielä kuusi kertaa tuulettaakseni aivojani sillä ontolla naksahduksella, johon olin mieltynyt. Kuutonen oli tämän illan onnennumero, kuusi hampurilaista, kuusi neljäkymmentäviisi. Siksi kuusi paukutusta.

Laskeminen ja koskettaminen ja toistaminen ovat minulle kaikki yhtä ja samaa. Oikeastaan koko Tourette on vain koko eliniän kestävää hippaa. Maailma (tai aivoni – sama asia) tekee minusta hipan yhä uudestaan ja uudestaan. Joten minä teen siitä hipan.

Voiko hippa toimia mitenkään muuten? Jos olet koskaan ollut hippa, tiedät kyllä vastauksen.

”Kundit”, kuului kadun puolelta autoa, ja minä ja Coney hätkähdimme molemmat.

”Frank”, minä sanoin.

Se oli Minna. Trenssin kaulus oli nostettu suojaksi viimaa vastaan, mutta ei aivan peittänyt sänkistä irvistystä, joka toi mieleen Robert Ryanin Hurjassa joukossa. Minna kyyristyi autonikkunan tasalle aivan kuin ei haluaisi tulla nähdyksi Zendosta. Natisevat taksit niiasivat ajaessaan hänen takanaan kadulla olevan kuopan yli. Avasin ikkunan ja kurottauduin koskettamaan hänen vasenta olkapäätään, pakkoliike, johon hän ei ollut vaivautunut reagoimaan – kuinka pitkään aikaan? – osapuilleen viiteentoista vuoteen, ei sen jälkeen kun minulle oli kolmentoista vanhana ilmennyt tarve tehdä niin, ojentaa käteni ja koskettaa silloin kaksikymmentäviisivuotiaan juipin pilottitakin olkapäätä. Viisitoista vuotta hipelöintiä ja kosketuksia – jos Frank Minna olisi ollut patsas eikä lihaa ja verta, hänen olkapäänsä olisi jo hioutunut kiiltäväksi samalla tapaa kuin turistileegioiden hipelöimät italialaisten kirkkojen pronssimarttyyrien nenät ja varpaat. ”Mitä sä täällä teet?” kysyi Coney. Hän tiesi, ettei Minna olisi ilmaantunut paikalle ilman hyvää syytä, ja vielä jalan, vaikka olisi yhtä hyvin voinut käskeä meitä noutamaan hänet jostain. Jotain outoa oli tekeillä, ja – yllätys, yllätys! – meille mokuille ei kukaan ollut taaskaan kertonut mitään.

Kuiskasin raotettujen huulteni välistä: Kytis, kyydis, Zendo stydis.

Brooklynin kuningaskyyt.

”Antakaa rööki”, sanoi Minna. Coney nojautui ylitseni kädessään aski Pall Malleja, joista yksi oli taputeltu tuuman verran ulos pomoa varten. Minna pani röökin suuhunsa ja sytytti sen itse, kulmat keskittyneesti kurtussa ja suojaten sytytintä takin kauluksella. Hän veti savua keuhkoihinsa ja hönkäisi sen sitten ilmatilaamme. ”Okei, kuunnelkaa”, hän sanoi, ikään kuin emme olisi aina korvat höröllä hänen puhuessaan.

Minna-miehiä luita ja ytimiä myöten.

”Mä menen sisään”, hän sanoi ja katsoi silmät viiruina Zendoa. ”Ovi aukeaa summerilla. Avaan oven ammolleen. Sitten sä” – hän nyökkäsi Coneylle – ”nappaat ovesta ennen kuin se menee kiinni, tulet sisään ja jäät odottamaan eteiseen, portaiden alapäähän.”

”Entä jos sua tullaan alas vastaan?” kysyi Coney.

”Ei murehdita sitä etukäteen”, sanoi Minna lyhyesti.

”Okei, mutta mitä jos –”

Minna huitaisi torjuvasti ennen kuin Coney sai lauseensa loppuun. Coney olisi vain halunnut tarkennusta rooliinsa, mutta sitä ei ollut tulossa.

”Lionel –” Minna aloitti.

Lionel, se olen minä. Frank ja Minna-miehet lausuivat nimen kuin siinä ei olisi lainkaan e-kirjainta. Lionel Essrog.

Laimea Ressu.

Laiton Esto.

Eloinen Rosee.

Ja niin edelleen.

Ihan ensimmäiseksi olin käynyt oman nimeni kimppuun, tehnyt siitä verbaalista toffeeta, joka retkotti nyt kaikukammiokalloni lattialla ohuiksi säikeiksi venytettynä ja mauttomaksi pureksittuna.

”Tässä.” Minna pudotti vastaanottimen ja kuulokkeet syliini ja taputti sitten rintataskuaan. ”Mulla on mikki. Kaikki kuuluu tuosta vehkeestä. Kuuntele tarkkaan. Jos mä sanon, hmm, ’vain mun kuolleen ruumiini yli’, tule ulos autosta ja mene ovelle, koputa että Gilbert päästää sut sisään, ja sitten te kaksi juoksette nopeasti yläkertaan ja etsitte mut, ok?”

Ime mua, mätämuna lipesi melkein huuliltani kaikessa jännityksessä, mutta nielaisin sanat vetämällä terävästi henkeä ja pysyin vaiti.

”Mutta Frank…” aloitti Coney.

”Mutta mitä?” kysyi Minna.

”Mulla ei ole mitään kättä pitempää.”

”Mitä kättä pitempää? Mitä sulla pitäisi olla, Gilbert?”

”Ase voisi olla ihan kiva, Frank.”

”Eipäs voisi. Mä haluan nukkua yöni rauhassa, jos kiinnostaa tietää. Ja se taas edellyttää, että teillä ei ole aseita. Mä en haluaisi teitä pässinpäitä perääni portaikkoon edes hiusneulojen tai huuliharppujen, saati sitten tuliaseiden kanssa. Mulla on ase. Te vaan ilmaannutte paikalle.”

”Sori, Frank.”

”En edes sytyttämättömän sikarin tai jonkun vitun friteeratun kanansiiven kanssa.”

”Sori, Frank.”

”Kuunnelkaa. Jos te kuulette mun sanovan, hmm, että ’mun täytyy käydä vessassa’, se tarkoittaa että me tullaan ulos. Siinä tapauksessa sä haet Gilbertin, te palaatte autoon ja olette valmiina seuraamaan meitä. Asia selvä?”

Selvä, selvä, selvä, KÄNNISSÄ! sanoivat aivoni. Piiloon, piiloon, piiloon, ULOS!

”Kuolleen ruumiini yli, juostaan Zendoon”, sanoin ääneen. ”Käy vessassa, käynnistä auto.”

”Friikkisirkuksellakin välähtää joskus”, sanoi Minna. Hän nipisti poskeani ja vippasi sitten tupakkansa taakseen kadulle niin että kipinät lentelivät. Hänen silmänsä katsoivat jonnekin kauas.

Coney nousi autosta, ja minä siirryin nopeasti kuljettajan paikalle. Minna taputti konepeltiä kuin paikalla-käskyä tottelevaa koiraa, kiersi sitten etupuskurin, nosti sormeaan liian ripeästi etenevälle Coneylle, kulki jalkakäytävän poikki sataysin ovelle ja painoi Zendo-kyltin alla olevaa summeria. Odottamaan jäänyt Coney nojautui autoa vasten. Nostin kuulokkeet korvilleni ja kuullessani Minnan kenkien rahinan jalkakäytävällä tiesin vehkeen toimivan. Nostaessani katseeni näin oikeanpuoleisen kerrostalon ovimiehen katselevan meitä, mutta muuta äijä ei sitten tehnytkään.

Kuulin summerin äänen, sekä luonnossa että kuulokkeista. Minna kiskaisi oven selälleen ja meni sisään. Coney pinkaisi ovelle, tarttui siihen ja katosi Minnan perässä.

Askeleita portaikossa, ei vielä muita ääniä. Asuin äkkiä kahdessa eri maailmassa, istuin pysäköidyn Lincolnin ratin takana ja silmäni näkivät nuhteetonta katuelämää Upper East Sidella, koirien ulkoiluttajia, lähettejä,

aikuisten liivipukuihin sonnustautuneita vilusta väriseviä nuoria tyttöjä ja poikia matkalla teemabaareihin yöelämän hiljalleen käynnistyessä, kun taas korvissani kuuluvassa äänimaisemassa Minnan askelet kaikuivat sisällä portaikossa, hän eteni määrätietoisesti vaikka kukaan ei ollutkaan tullut häntä vastaan, kenkien nahkapohjat hankasivat puuta, portaat natisivat, mutta nyt hän tuntui epäröivän, kuului ehkä vaatteiden kahinaa, kaksi vaimeaa kalahdusta, ja sitten askelten ääni jatkui hiljaisempana. Minna oli riisunut kenkänsä.

Soitti ensin ovikelloa, mutta hiipi sitten portaikossa? Ei kuulostanut järkevältä. Toisaalta, mikä tässä jutussa sitten kuulosti? Kouraisin paperipussista uuden hampurilaisen – kuusi purilaista palauttaisi järjestyksen järjettömään maailmaan.

”Frank”, kuului kuulokkeista.

”Tässä mä olen”, sanoi Minna väsyneellä äänellä. ”Vaikkei mun edes tarvitsisi. Ongelmat sun päässä on sun ongelmiasi.”

”Niinhän se on”, vastasi toinen ääni. ”Mutta matkaan on tullut mutkia.”

”Ne tietävät taloa koskevasta sopimuksesta”, sanoi Minna.

”En usko.” Ääni oli oudon tyyni, lepyttelevä. Tunnistinko sen? Ehkä pikemminkin Minnan vastausten rytmin – keskustelukumppani oli joku, jonka hän tunsi hyvin, mutta kuka?

”Tule sisään, niin jutellaan”, ääni sanoi.

”Mistä?” Minna kysyi. ”Mitä juteltavaa meillä on?”

”Oliko toi nyt kauniisti sanottu, Frank?”

”Sitä vartenko sä mut tänne pyysit? Puhumaan mukavia? Sitä mä voin tehdä kotonakin.”

”Mutta teetkö sitten niin?” Saatoin kuulla puhujan hymyilevän. ”Epäilen, ettet ainakaan niin usein ja niin paljon kuin voisit.”

”Missä Ullman on?” kysyi Minna. ”Onko hän täällä?”

”Ullman on alakaupungilla. Sun on mentävä hänen luokseen.”

”Ja vitut. ”

”Kärsivällisyyttä.”

”Sä sanot kärsivällisyyttä, mä sanon ja vitut.”

”Taitaa olla molemmille luonteenomaista.”

”Siksi meidän pitäisikin lopettaa tapaileminen.”

Lisää vaimeita askelia, ovi sulkeutui. Kalahdus, ehkä pullo ja lasi, joku kaatoi jotain. Viiniä. Juotava olisi kelvannut minullekin. Pureskelin sen sijaan hampurilaista ja katselin ulos tuulilasin läpi aivojeni jauhaessa Luonteenomaista, teenomaista, erinomaista, jaksa marista, hanurista, ja sitten muistin muistiinpanot, läväytin auki lehtiön, kirjoitin jonon jatkoksi ULLMAN ALAKAUPUNGILLA ja ajattelin Mulla alana paukkuliiga. Nieleskellessäni hampurilaista leuka- ja kaulalihakseni kiristyivät valmistautuen väistämättömään koprolaliseen purkaukseen – ääneen lausuttuun, vaikkei ketään ollutkaan kuulemassa. ”Syö paskaa, Bailey!”

Nimi Bailey tuli jostain syvältä Touretteni syvyyksistä, ei aavistustakaan mistä tai miksi. En ole koskaan tuntenut ketään Baileyta. Ehkä Bailey oli jokamies, vähän niin kuin George Bailey Ihmeellinen on elämä -leffassa. Kuvitteellinen kuulijani, joka joutui eniten kärsimään yksinäisestä kiroilustani – ilmeisesti kaipasin yleisöä ainakin jollain tasolla. Jos touretteristi kiroilee metsässä eikä ketään ole kuulemassa, puhuuko hän ääneen? Bailey näytti olevan minun ratkaisuni siihen arvoitukseen.

”Ilmeesi on liian paljastava, Frank. Haluaisit selvästi tappaa jonkun.”

”Voin hyvin aloittaa susta.”

”Turha sun on mua syyttää, Frank, jos et pysty pitämään naista kurissa.”

”Hän kaipaa Rama-lama-ding-dongiaan. Sähän se sait hänet uskomaan siihen soopaan.”

”Ota tästä.” (Tarjoaa juotavaa?)

”En tyhjään vatsaan.”

”Oi voi. En muistanut kärsimystesi määrää, Frank.”

”Vedä käteen.”

”Syö paskaa, Bailey!” Hermostuessani purkaukset lisääntyivät aina, Touretteni aktivoitui paineen alla. Ja tässä jutussa oli jotain, mikä hermostutti minua. Kuulemani keskustelu oli liian latautunut, viittaukset siloteltuja ja läpinäkymättömiä, ikään kuin jokaisen sanan takana olisi vuosikausia kestänyt suhde.

Entä missä se lyhyt- ja tummatukkainen tyttö oli? Hiljaa huoneessa Minnan ja hänen ylimielisen keskustelukumppaninsa kanssako? Vaiko kokonaan jossain muualla? Minua hermostutti sekin, etten kyennyt kuvittelemaan, millaista sataysin sisällä oli. Siitä tytöstäkö he keskustelivat? Vaikutti

epätodennäköiseltä. Entä mikä se Rama-lama-ding-dong oikein oli? Sen pohtimiseen minulla ei ollut nyt mahdollisuutta. Pidättelin purkauksia ja yritin olla miettimättä asioita, joita en ymmärtänyt. Vilkaisin ovelle. Oletin Coneyn odottavan yhä sen takana. Halusin kuulla vain mun kuolleen ruumiini yli, jotta voisimme rynnätä portaikkoon.

Säpsähdin kun ajajan sivuikkunaan koputettiin. Se oli meitä katsellut ovimies. Hän viittoi minua avaamaan ikkunan. Pudistin päätäni, hän nyökytteli. Lopulta annoin periksi ja otin kuulokkeen pois toiselta korvalta,

jotta kuulisin paremmin.

”Mitä?” sanoin kolminkertaisen hämmentyneenä – sähköikkuna houkutti minua kuin hopea harakkaa, en voinut olla nostamatta ja laskematta sitä tarkoituksettomasti ja jatkuvasti. Yritin hoitaa homman mahdollisimman hienovaraisesti.

”Kaverillasi on asiaa”, ovimies sanoi ja osoitti omaa taloaan.

”Mitä?” Hämmennykseni vain kasvoi. Kurkotin kaulaani nähdäkseni hänen ohitseen, mutta talon ovella ei näkynyt ketään. Samaan aikaan kuulokkeesta kuului Minnan ääni. Hän ei kuitenkaan puhunut vessasta eikä ruumiista.

”Kaverisi”, ovimies toisti töksähtelevällä itäeurooppalaisella korostuksella, hän oli ehkä polakki tai tšekki. ”Hänellä on sulle asiaa.” Mies hymyili nauttien selvästi hämmennyksestäni. Tunsin kurtistelevani kulmiani oikein olan takaa, sekin oli eräänlainen tiksi, ja halusin sanoa miehelle, että imisi virnistyksen perseeseensä: hänen ei tarvinnut ottaa kunniaa kaikesta näkemästään.

”Mikä kaveri?” minä kysyin. Minna ja Coney olivat molemmat sisällä – olisin huomannut, jos Zendon ovella olisi tapahtunut jotain.

”Hän sanoi olevansa valmis, jos sä kerran odotat häntä”, sanoi ovimies nyökäten ja viittoillen taas. ”Haluaa jutella kanssasi.”

Nyt Minna sanoi jotain ”…marmorilattia likaantuu…”

”Taidat erehtyä henkilöstä”, sanoin ovimiehelle, ”mätämuna!” Värähdin, viitoin häntä häipymään ja yritin keskittyä kuulokkeista kuuluviin ääniin.

”Äläs nyt, kaveri”, ovimies sanoi ja kohotti kätensä. ”Mä olen pelkkä viestintuoja.”

Laskin ikkunan taas alas ja sain siitä viimein sormeni irti. ”Asia selvä”, sanoin ja muutin uuden mätämunan kimeäksi chihuahuan haukahdukseksi, jotain siihen suuntaan kuin vähvuh! ” Mutta en voi nousta autosta. Kertokaa kaverilleni, että jos hän haluaa jutella kanssani, tulkoon tänne ulos. Okei, kaveri?” Äkkiä minulla näytti olevan ihan liikaa kavereita, enkä edes tiennyt heidän nimiään. Heiluttelin taas kättäni, sekä tahallani että tahtomattani, saadakseni tuon pellen takaisin vahtimaan oveaan.

”Ei, ei. Hän käski sun tulla sisään.”

”…vaikka käsi poikki…” Olin kuulevinani Minnan sanovan.

”Kysy sitten hänen nimeään”, sanoin epätoivoisena. ”Ja tule kertomaan se mulle.”

”Hän haluaa jutella kanssasi.”

”Okei, imemuaovimies, sano hänelle, että tulen ihan kohta.” Suljin ikkunan kundin nenän edessä. Hän koputti uudestaan, mutta en välittänyt siitä. ”…käyn ensin vessassa…”

Avasin autonoven, työnsin ovimiehen pois tieltä, menin Zendon ovelle ja koputin kuusi kertaa, terävästi. ”Coney”, sähisin. ”Tule ulos sieltä.”

Kuulokkeista kuulin, kuinka Minna sulki vessan oven perässään, laski vettä hanasta. ”Toivottavasti kuulit ton, Friikkisirkus”, hän kuiskasi mikrofoniin puhuen nyt minulle. ”Me lähdemme autolla. Älkää hukatko meitä. Pää kylmänä nyt.”

Coney putkahti ovesta.

”Hän tulee ulos”, minä sanoin ja kiskoin kuulokkeet pois korvilta kaulalle roikkumaan.

”OK”, sanoi Coney silmät suurina. Me olimme tositoimissa, kerrankin.

”Aja sä”, sanoin ja kosketin sormenpäälläni hänen nenäänsä. Hänen säpsähdyksensä hätisti minut pois kuin kärpäsen. Me kiiruhdimme autoon, ja Coney käynnisti sen niin että moottori ulvoi. Heitin pussissa olevat haaleat hampurilaiset ja likaiset käärepaperit takapenkille. Ovimiehentollo oli palannut taloonsa. Työnsin hänet mielestäni.

Me katsoimme odottavasti tuulilasin läpi hiljaa tärisevän auton verhoutuessa omiin pakokaasuihinsa. Aivoni huusivat Seuratkaa tuota kaaraa! Täysillä päin vaaraa! Laulaen Uska Daaraa! mutta jauhoin leukojani niin että onnistuin nielemään sanat ja pysymään vaiti. Gilbert puristi rattia, ja minä rummutin hiljaa sormillani, ne olivat kuin pienet kolibrit sylissäni.

Tällä tavoin meillä päin pidetään pää kylmänä.

”Frankia ei näy”, sanoi Coney.

”Odota nyt. Hän tulee kohta ulos, varmaan jonkun kanssa.” Varmaan karmaan. Nostin toisen kuulokkeen oikealle korvalleni. Ei mitään, vain jotain kolinaa, ehkä portaikosta.

”Entä jos niiden auto on meidän takanamme?” kysyi Coney.

”Tämä on yksisuuntainen katu”, tuhahdin, mutta vilkaisin silti taaksemme pysäköityjä autoja. ”Sen kun annat niiden ajaa ohi.”

”Hei”, sanoi Coney.

Samalla kun käänsin päätäni, he olivat tulleet ovesta ja laskeutuneet portaat eteemme jalkakäytävälle: Minna ja toinen mies, jättiläinen mustassa takissa. Mies oli vähintään kaksisataakymmenensenttinen ja hartiat olivat sen näköiset kuin takin alla olisi piilossa jalkapalloilijan olkatoppaukset tai sitten enkelin siivet. Tai ehkä se siro lyhyttukkainen tyttö piilotteli siellä, roikkui ihmisreppuna miehen olkapäistä.

Oliko jätti se vihjailevasti puhunut mies, jonka ääni oli kuulunut kuulokkeista? Minna kiiruhti edellä kuin olisi halunnut livahtaa meiltä karkuun sen sijaan että olisi vitkastellut varmistaakseen, että pysyimme perässä. Miksi? Uhattiinko häntä aseella? Jätin kädet olivat piilossa takintaskuissa. Jostakin syystä kuvittelin hänen puristavan käsissään limppuja tai kokonaisia salamimakkaroita, takin alle piilotettuja herkkuja, lohturuokaa talven varalle.

Tai ehkä kuvitelman tarkoitus oli lohduttaa minua itseäni: leipä ei voinut olla pyssy, joten Minnalla oli tämän näytelmän ainoa tuliase.

Katsoimme pöllämystyneinä kun he pujahtivat kahden pysäköidyn auton välistä, istuivat takaamme ilmestyneen Chryslerin takapenkille ja lähtivät saman tien matkaan. Yli-innokkaina Coney ja minä olimme jostain syystä ajatelleet, että heidän autonsa olisi pysäköitynä, ja nyt he pääsivät karkuun. ”Anna mennä!” minä sanoin.

Coney pyöritti rattia saadakseen Lincolnin pois jalkakäytävän vierestä ja ruttasi samalla etupuskuriamme. Tietenkin olimme jumissa kahden auton välissä. Hän peruutti sen verran hiljempaa, että takapuskuri otti vain kevyen kosketuksen, ja sai sitten auton käännettyä niin että pääsimme liikkeelle, mutta ohitsemme ehtinyt taksi tukki meiltä tien. Kaukana edellämme Chrysler kääntyi kulmasta 2nd Avenuelle. ”Vauhtia nyt!”

”Hei”, sanoi Coney osoittaen taksia. ”Mä menen minkä pystyn. Silmät pystyyn.”

”Silmät pystyyn? Silmät auki. Leuka pystyyn.” Hermopaine sai minut korjaamaan vaistomaisesti hänen sanomisiaan.

”Joo, sitä myös.”

”Silmät auki, katse tiessä, korva kiinni radiossa –” Minun oli lueteltava kaikki mieleen tulevat vaihtoehdot. Niin paljon silmät pystyyn oli minua ärsyttänyt.

”Joo, ja naama kiinni”, sanoi Coney. Hän ajoi aivan taksin kantaan, mikä oli parempi kuin ei mitään, koska se ajoi aika lujaa. ”Mitä jos painaisit ajankuluksesi korvasi kiinni Frankin kuulokkeisiin?”

Nostin kuulokkeet korvilleni. Mutta sain vain kuunnella toisia liikenteen ääniä liikenteen äänten sijaan. Coney kääntyi taksin perässä 2nd Avenuelle, missä Chrysler odotti huomaavaisesti valon vaihtumista taksien ja muun liikenteen ryteikössä. Me olimme taas mukana jahdissa, mikä oli paitsi innostavaa myös säälittävää, koska olimme onnistuneet kadottamaan heidät vain yhden korttelin matkalla.

Ohitimme taksin vasemmalta puolen ja pysähdyimme toisen taakse samalle kaistalle kuin auto, jossa Minna ja jätti istuivat. Näin kuinka puolen mailin päässä olevat liikennevalot vaihtuivat punaisiksi. Mieleeni tuli, että liikenteenohjaus vasta olikin hyvä homma sellaiselle, jolla oli pakko-oireita. Sitten valo vaihtui vihreäksi ja me, mustien ja maantienväristen yksityisautojen ja kirkkaankeltaisten taksien tilkkutäkki, ajoimme nytkähdellen risteyksen läpi.

”Aja lähemmäs”, minä sanoin ja kiskoin taas kuulokkeet korviltani. Samassa sisältäni pullahti mahtava purkaus: ”Ime mua, maisteri Muna Mätinen!”

Se sai Gilbertinkin kääntämään päätään. ”Maisteri Muna Mätinen?” Taksit vaihtoivat röyhkeästi kaistalta toiselle pysyäkseen vihreän aallon mukana, mutta koska valot oli säädetty neljääkymppiä etenevän liikenteen mukaan, yritys oli toivoton. Chryslerin ratissa oleva tuntematon kundi oli yhtä kärsimätön kuin taksikuskitkin ja yritti koko ajan päästä lauman kärkeen, mutta liikennevalot estivät irtiotot, ainakin niin kauan kuin he eivät kääntyneet kulmasta. Me pysyimme asemissa autonmitan päässä. Tällaisen takaa-ajon Coneykin hallitsi, ainakin toistaiseksi.

Minä olin kokonaan toinen juttu.

”Paha munamysteeri”, sanoin hapuillen sanoja, jotka laukaisisivat jännitykseni. Aivoni tuntuivat etsivän kuumeisen inspiraation vallassa mahdollisimman omintakeisia purkauksia. Tourette-muusani oli vahvasti läsnä. Valitettavasti ajoitus oli surkea. Stressi sai minut tiksaamaan tavallista pahemmin, mutta kun saatoin keskittyä johonkin, tiksit yleensä hellittivät. Tajusin nyt, että minun olisi pitänyt ajaa. Tämä takaa-ajo oli pelkkää painetta ilman mitään mihin purkaa sitä.

”Häiriintyneiden vieraiden viikko. Sääriytyneiden.”

”Kyllähän tässä alkaa itse kukin vähän sääriytyä”, sanoi Coney hajamielisesti sovittaessaan autoa oikeanpuoleiselle kaistalle avautuneeseen rakoon.

”Kääriy–” minä pihisin.

”Jätä väliin”, Coney tuhahti päästyään lopulta aivan Chryslerin kantaan. Nojauduin eteenpäin ja yritin nähdä toisen auton sisään. Kolme päätä. Minna ja jätti takaistuimella plus ajaja. Minna katsoi suoraan eteenpäin niin kuin jättikin. Nostin kuulokkeet varmuuden vuoksi korvilleni, mutta olin arvannut oikein: puhetta ei kuulunut. Joku tiesi, mitä teki ja mihin oli menossa, ja se joku ei todellakaan ollut kumpikaan meistä.

59th Streetillä vihreä aalto loppui ja ainainen vaiva Queensborough Bridgelle pääsemiseksi alkoi. Lauma hidasti vauhtia alistuen odottamaan vielä yksissä punaisissa. Coney jättäytyi taemmas, jottemme erottuisi liian selvästi odotusaikana, ja eteemme livahti taas taksi. Chrysler ei kuitenkaan pysähtynyt punaisiin valoihin ja ehti vain hädin tuskin alta pois, kun autot ampaisivat liikkeelle 58th Streetillä.

”Vittu!”

”Vittu!”

Coney ja minä olimme molemmat saada paskahalvauksen. Olimme jumissa autojen välissä eikä meillä ollut mitään mahdollisuutta pujahtaa edessämme virtaavan autojonon toiselle puolen. Olimme kuin pakkopaidassa. Emme voineet kohtalollemme mitään, me Minnan luuserit petimme taas hänen luottamuksensa. Munapäät munasivat, koska se on munapäiden tapa. Mutta uusi ajoneuvojen rykelmä pysäytti Chryslerin etenemisen seuraaviin punaisiin valoihin, se ei päässyt yhtä korttelinväliä kauemmas. Liikennevalot jakoivat autojonot pieniksi pätkiksi. Meillä oli käynyt säkä, mutta se tuskin kestäisi pitkään.

Tuijotin valoja täysin poissa tolaltani. Niiden punainen, meidän punainen – silmäni pälyilivät edestakaisin niiden välillä. Coney ja minä tuhisimme kuin laukkaan valmistautuvat hevoset – vuolaasti virtaava adrenaliini sai meidät uskomaan, että voisimme kuroa korttelin matkan nopeasti kiinni. Pelkäsin, että valojen vaihtuessa löisimme päämme tuulilasista läpi.

Valo vaihtui, mutta niin se vaihtui myös korttelin päässä, ja siellä olevat autot suorastaan ampaisivat eteenpäin, kun taas me lähdimme raivostuttavan hitaasti liikkeelle. Ainoa toivomme oli, että autosuma, jonka hännillä Chrysler oli, pysyisi tiiviinä – silloin se ei pääsisi pakoon. Me olimme sentään oman sumamme kärjessä. Rummutin hanskalokeroa kuusi kertaa. Coney painoi vaistomaisesti kaasua, ja automme tönäisi edessämme olevaa taksia, mutta vain kevyesti. Väistäessämme taksia näin tumman viirun sen keltaisessa puskurissa. ”Ja vitut, älä pysähdy”, minä sanoin. Taksikuskilla näytti olevan samansuuntaiset ajatukset. Autojen ja taksien hurja rodeo ylitti renkaat ulvoen 59th Streetin päämääränään liikennevalojen ikuisen maailmanjärjestyksen kumoaminen. Tavoitimme edellä ajavat autot ja ajoimme niiden sekaan kuin avaruusalukset jossain naurettavassa videopelissä. Chrysler pujotteli aggressiivisesti kaistalta toiselle. Ja me perässä, enää emme edes yrittäneet olla herättämättä huomiota. Korttelit vilisivät ohi.

”Se kääntyy kulmasta!” minä huusin. ”Mene perässä!” Tartuin ovenkahvaan samalla kun Coney, nyt jo täysin mukana pelin hengessä, siirsi meidät topologisesta todennäköisyydestä välittämättä yli kolmen ruuhkaisen kaistan niin että renkaat kirskuivat ja pelti ryskyi. Purkaukseni olivat vaienneet – henkinen paine ei pärjää vaistomaiselle pelolle. Ihan niin kuin vaappuen laskeutuvan lentokoneen matkustajat keskittävät kaiken tahdonvoimansa pitääkseen koneen vakaana, minäkin kiinnityin joka solullani ajatukseen – paikkansapitämättömään – että hallitsin tilanteen (joka tässä tapauksessa käsitti auton renkaat, muun liikenteen, Coneyn, painovoiman, kitkan jne.), ja siinä minulla oli ihan tarpeeksi tekemistä. Touretteni ei kestänyt kyydissä.

”Kolkytkuudes.” Coney sanoi meidän kolistellessamme sivukatua pitkin.

”Mitä se tarkoitaaa?”

”En tiedä. Jotain.”

”Keskikaupungin tunnelia. Queensia.”

Siinä oli jotain lohdullista. Jätti ja hänen kuskinsa olivat matkalla meidän reviirillemme, tai ainakin siihen suuntaan. Esikaupunkiin. Ei tosin Brooklyniin, mutta Queens kelpasi paremman puutteessa. Ajoimme puskuri puskurissa kaksikaistaiseen, ruuhkaiseen tunneliin, missä likaista laatoitusta juovittavat loisteputket muuttivat meistä kahden auton päässä turvallisesti jumissa etenevän Chryslerin ikkunat hohtavan mustiksi. Rentouduin hiukan, en enää pidättänyt hengitystä ja virnistellen kuin Jokeri vinkaisin ime mua, ihan vain koska pystyin.

”Tulli”, Coney sanoi.

”Mitä?”

”Tietulli. Queensin puolella.”

Kaivelin taskujani. ”Paljonko?”

”Kolme viiskymmentä, kai.”

Ihme kyllä sain raavittua kasaan juuri sen verran, kolme seteliä, kaksikymmentäviisisenttisen, kymmensenttisen ja kolme viisisenttistä, ennen kuin tunneli loppui, tie leveni ja edessä näkyi kuusi tai seitsemän tullikoppia. Puristin rahat nyrkkiini ja ojensin niitä Coneylle. ”Älä jää jumiin”, sanoin. ”Valitse nopea jono. Kiilaa vaikka.”

”Jep.” Coney tiiraili tuulilasin läpi mahdollisia jonovaihtoehtoja. Kun hän sitten kaarsi oikealle, Chrysler jätti äkkiä oman jononsa ja siirtyi autojoukon vasempaan laitaan.

Me molemmat katsoimme silmät suurina sen menoa.

”Mitämitä?” sanoi Coney.

”Niillä on E-Z Pass”, minä sanoin. ”Tietullikortti.”

Chrysler lipui autiolle automaattivalvontakaistalle ja ajoi pysähtymättä kopin ohi. Sillä välin Coney oli suunnannut kahden auton perään kaistalle, jossa tarvittiin TASARAHA TAI POLETTI.

”Seuraa niitä!” minä sanoin.

”Mä yritän koko ajan”, vastasi Coney selvästi äimän käkenä asioiden saamasta käänteestä.

”Aja niiden perään!” sanoin. ”Automaattiportista läpi!”

”Mutta eihän meillä ole iisipassia.” Tuskainen irvistys paljasti, miten helposti Coney taantui avuttoman pikkulapsen tasolle.

”Mitä väliä!”

”Ei me –”

Yritin tarttua rattiin ohjatakseni auton vasemmalle, mutta Coney puristi sitä tiukasti, ja sitä paitsi oli jo liian myöhäistä. Edessämme oleva auto ajoi pois tullikopin luota, Coney liukui sen paikalle ja avasi ikkunan. Läimäytin rahat hänen avoimelle kämmenelleen, ja hän ojensi ne eteenpäin.

Tunnelin jälkeen käännyimme oikealle ja olimme saman tien Queensissä, edessämme vaitonaisten katujen vyyhti: Vernon Boulevard, Jackson Avenue, 52nd Avenue. Jne.

Chrysler oli kadonnut.

”Aja tien sivuun”, sanoin.

Masentunut Coney parkkeerasi auton Jacksonille. Katu oli aivan pimeä, vaikka kello oli vasta seitsemän. Empire Staten ja Chrysler Buildingin valot hohtivat joen toisella puolen. Tunnelista tulevat autot tuntuivat nauravan meille hurahdellessaan mutkattoman määrätietoisesti kohti Long Island Expresswayn ramppia. Ilman Minnaa olimme avuttomia ja eksyksissä.

”Imemuapassi!” vinkaisin.

”Ehkä ne karistivat meidät tahallaan”, sanoi Coney.

”Epäilemättä tässä kävi juuri niin.”

”Ei kun kuuntele”, hän jatkoi epäröiden. ”Ehkä ne kääntyivät ympäri ja palasivat Manhattanille. Ehkä me saamme ne vielä kiinni –”

”Shhh.” Nostin kuulokkeet korvilleni. ”Jos Frank huomaa, ettemme ole enää heidän perässään, hän voi sanoa jotain.”

Mutta ei. Kuului vain liikenteen ääniä. Minna ja jätti istuivat autossa vaiti. En voinut enää uskoa, että jätti oli Zendossa ollut mies – kuulemani suulas, mahtaileva mies ei olisi voinut olla näin pitkään hiljaa. Oli ihan tarpeeksi ihmeellistä, ettei Minna ollut tavalliseen tapaansa äänessä, ivannut ihmisiä ja kommentoinut maamerkkejä. Pelkäsikö hän? Pelkäsikö hän paljastavansa, että hänellä oli kuuntelulaite? Luuliko hän, että olimme yhä hänen perässään? Miksi hän yleensä oli halunnut meidän seuraavan häntä?

En tiennyt mistään mitään.

Kaakatin kuusi kertaa.

Odotimme hiljaa paikallamme.

Vähän lisää.

”Puolalaiset korstot tuntuvat olevan kaikki samanlaisia”, sanoi Minna. ”Piirakkaa täytyy aina olla hajuetäisyydellä.”

Sitten kuului ”uurph”, ikään kuin jätti olisi lyönyt häntä mahaan.

”Missä täällä on puolalaisia?” kysyin Coneylta kohottaen toista kuuloketta.

”Täh?”

”Missä täällä on puolalaisia? Imemua, piirakankorsto!”

”En mä vaan tiedä. Mulle tää kaikki on pelkkää Puolaa.”

”Sunnysidessa? Woodsidessa? Jeesaa nyt vähän, Gilbert. Frank on jossain, missä on puolalaisia.”

”Missä paavi vieraili?” pohti Coney. Kuulosti siltä kuin hän olisi kertonut vitsiä, mutta minä tunsin Coneyn. Hän ei muistanut koskaan yhtään vitsiä. ”Sehän on puolalainen, eiks niin? Mikä sen paikan nimi nyt on, äh,

oliko se Greenpoint?”

”Greenpoint on Brooklynissa, Gilbert”, sanoin nopeammin kuin ajatukseni juoksi. ”Me ollaan Queensissä.” Sitten me molemmat käänsimme päätä kuin kissan pelästyttämät animaatiohiiret. Pulaski Bridge. Meistä vain kivenheiton päässä oli Newtown Creek, joka erotti Queensin Brooklynista ja nimenomaan Greenpointista.

Oli se ainakin jotain. ”Mennään”, minä sanoin.

”Jatka kuuntelemista”, sanoi Coney. ”Ei me voida vain ajella ympäri Greenpointia.”

Me ylitimme pienen sillan, jonka toisella puolen avautui Brooklynin ammottava kita. ”Minne nyt, Lionel?” kysyi Coney, ikään kuin Minna antaisi minulle ohjeita jatkuvana virtana. Levitin käteni ja kohautin harteitani. Ele muuttui välittömästi tiksiksi, ja toistin sen: levitin käteni, kohautin harteitani, irvistin. Coney ei vilkaissutkaan minua ajaessaan hitaasti alas Pulaski Bridgen Brooklynin puolta ja etsiessään katseellaan Chrysleria edessämme levittäytyviltä kaduilta.

Sitten kuulin jotakin. Autonovet avautuivat, paukahtivat kiinni, kuului askelia, Minna ja jätti olivat perillä. Jäykistyin kesken pakkoliikkeen ja keskityin kuuntelemaan.

”Harry Dingbaum, Jr.”, sanoi Minna ivallisimmalla äänensävyllään. ”Piipahdammeko pika-asennukselle, vai?”

Jätti ei vastannut. Lisää askelia.

Kuka oli Harry Dingbaum junior?

Olimme ajaneet pois valaistulta sillalta, jonka harjalla oli hetken ollut helppo hemmotella itseään ajatuksella, että edessämme oleva kaupunginosa oli otettavissa haltuun. Alhaalla McGuinness Boulevardilla, keskellä pimeitä ja hahmottomia teollisuusrakennuksia, tunnelma latistui kuitenkin heti. Brooklyn on iso alue, emmekä olleet kotikentällämme.

”Jos firman nimi on Dingbaum, niin asiakkaatkin on varmaan ihan dingdong”, Minna jatkoi piikittelyään. Taustalta kuului autontorven ääni – he eivät olleet ehtineet vielä sisään. Seisoivat jossain kadulla, ärsyttävän lähellä.

Sitten kuulin tömähdyksen ja uuden puuskahduksen. Minnaa oli lyöty toistamiseen.

Sitten taas Minna: ”Hei, het–”, sekä jonkinlainen kamppailu, josta en saanut selvää.

”Vitun –” sanoi Minna, ja sitten kuului taas pitkä surullinen huokaus, kun häneltä lyötiin ilmat keuhkoista.

Pelottavinta jätissä oli se, ettei hän sanonut sanaakaan, edes hänen hengitystään ei kuulunut.

“Harry Dingbaum, Jr.”, sanoin Coneylle. Sitten, siltä varalta, että hän luuli sitä pakkoliikkeeksi, lisäsin: ”Onko nimi millään lailla tuttu, Gilbert?”

”Ai mitä?” hän sanoi hitaasti.

”Harry Dingbaum, Jr.” toistin kiristellen kärsimättömänä hampaitani. Aina joskus minusta tuntui kuin kipinöisin sähköä kaikkien muiden uidessa siirappimeressä.

”Jep”, hän sanoi ja osoitti peukalollaan ikkunasta ulos. ”Me ajettiin juuri sen ohi.”

”Mitä? Minkä ohi?”

”Se on joku työkalufirma tai jotain. Kyltti oli iso.”

Hengitykseni salpautui. Minna puhui meille, opasti meitä. ”Käänny ympäri.”

”Mitä, takaisin Queensiinko?”

”Ei, vaan Dingbaumille, missä sen nyt sitten näitkin”, sanoin. Minun teki mieli kuristaa hänet. Tai ainakin etsiä hänen pikakelausnappulansa ja painaa sitä. ”He eivät ole enää autossa. Tee U.”

”Ei sinne ole kuin pari korttelia.”

”No vauhtia sitten. Ringding, juniori. ”

Coney teki U-käännöksen, ja siinä se oli McGuinnessin varrella, ihan sillan kupeessa. HARRY DINGBAUM JUNIOR, INC. TERÄSLEVYJÄ, kirjoitettuna jättimäisin sirkusjulistekirjaimin korttelinpituisen ja kaksikerroksisen teollisuusrakennuksen tiiliseinään.

‍