1

Saapuminen

Eräänä talvi-iltana vuonna 19–, kurjassa ja vain pahempaa lupaavassa säässä, takanaan vaivalloinen matka halki kahden maanosan ja yhtä monen vuosisadan, laskeutuu sairauden, aikaeron ja pahojen aavistusten vaivaama amerikkalaisen yliopiston ikääntynyt professori emeritus ylettömän suuria matkalaukkujaan raahaten junavaunusta asemalaiturille monien mielestä maailman lumoavimmassa kaupungissa tuntematta kuitenkaan polttavaa pelkoa, jota ylimaallisen kauneuden sanotaan noviiseissa herättävän, vaan pikemminkin hyytävää kauhua, joka valtaa yksinäiset matkamiehet näiden huomatessa olevansa väärässä paikassa väärään aikaan. ”Äh”, hän vaikertaa katsoessaan lohduttoman pitkää, kalmankalpeiden loisteputkien valaisemaa ja räikeiden hotellimainosten reunustamaa laituria, tyhjää lukuun ottamatta kourallista kotiin palaavia laskettelijoita, jotka hekin katoavat nopeasti laiturin päässä olevista lasiovista – jos ne nyt tosiaan ovat ovia eivätkä pelkkiä usvapyörteitä (hän tuntee olonsa niin heikoksi, ettei voi olla vertaamatta itseään marttyyrinkuoleman kärsineeseen Pyhään Luciaan, jonka mukaan tämä barbaarisen funktionalistinen stazione on nimetty), ”mitä ihmettä mahdoinkaan ajatella!”

Hän on tullut kaupunkiin täkäläiseen tapaan takaovesta, niin kuin tähän loisteliaaseen satamaan mieluiten meritse saapuvat ulkomaalaiset sanoisivat, mutta vaikka onkin syntyjään italialainen, ei kuitenkaan omasta halustaan tai vanhasta tottumuksesta vaan yksinkertaisesti olosuhteiden pakottamana: lentokenttä oli suljettu sumun vuoksi, hän oli joutunut laskeutumaan Milanoon, missä lumisade oli jo alkanut, ja jatkamaan sieltä viivyttelemättä junalla päästäkseen pakoon nousevaa talvimyrskyä, kiiruhtamaan itään kuin hiilisäkkeihin pukeutuneet salamurhaajat kintereillään. Raahatessaan ylivoimaista taakkaansa läpi Milanon väentungoksen professori oli lohduttautunut ajatuksella, valitettavasti ääneen lausutulla – nolo tapa joka vain paheni iän myötä – että matkan venyminen antoi hänelle tilaisuuden totuttautua huimaavaan ajatukseen paluusta synnyinmaahansa monituisten ulkomailla vietettyjen vuosien jälkeen ja valmistautua henkisesti ympäristöön, joka paitsi itsessään oli maailmanlaajuisesti tunnustettu taideteos, toimisi toivottavasti myös kulissina (samalla tavoin kuin oli silloin kerran toiminut ponnahduslautana) hänen suurimmalle saavutukselleen, kun hänen elämäänsä tarkasteltaisiin juuri sillä tavoin: taideteoksena.

Sillä juuri täällä ”Ahkerien mehiläisten saarella”, niin kuin sitä siihen aikaan yleisesti kutsuttiin, hän oli eräänä päivänä melkein sata vuotta sitten oman viheliäisyytensä nöyryyttämänä syleillyt Hyveellisyyden jalkoja ja, muutamaa vähäpätöistä hairahdusta lukuun ottamatta (ainakin hän haluaisi pitää niitä vähäpätöisinä, niin kuin esimerkiksi nopeasti alkanutta ja yhtä nopeasti päättynyttä uraansa viihdealalla, onnetonta vastoinkäymistä joka vielä tänäkin päivänä on melkein liian tuskallista muisteltavaa, silloinkin kun hän on, niin kuin viimeisimmissä kirjoituksissaan, pyrkinyt nousemaan sen kaiken yläpuolelle ja antautunut armottomaan itsetutkiskeluun) jättänyt taakseen toimettomuuden ja haihattelun ja muut hengen heikkoudet, jotta hänen elämänsä olisi, niin kuin hän toivoo (ja sydämessään uskoo), niiden polvien arvoinen joita hän oli syleillyt palavasti ja kastellut kiitollisin kyynelin pelastavan armon nostattaman kuumeen – miksi muuksikaan sitä voisi sanoa – saadessa hänen surullisenkuuluisan nenänsä vuotamaan.

Sitä elämää, yhtä paljon hyväntekijänsä kuin omaansa, hän haluaa ylistää tai ainakin valaista uusimmassa ja mahdollisesti viimeiseksi (hänellä ei ole juurikaan harhaluuloja) jäävässä kirjassaan, valtavassa omaelämäkerrallisessa kudelmassa, johon kaikki hänen ainoalaatuisen kohtalonsa erilliset langat on punottu hyveellisen rakkauden ja yksinäisen, jalostavan työnteon kattavaksi teemaksi, esimerkillisen elämän sisällöksi, josta suuri filosofi on käyttänyt termiä Existenz. Osia kirjasta on jo julkaistu monografioina, jotka ovat saaneet tuttuun tapaan yleisesti ylistävän vastaanoton, mutta kirjan päätökseen saattaminen, kuten suoraselkäisyys aiempina, onnettomina aikoina, on toistaiseksi osoittautunut ylivoimaiseksi. Ja niin, seuraten suuren oppi-isänsä ja edeltäjänsä pyhän Petrarcan jalanjälkiä, hän on palannut tähän kaupunkiin kuin pakon ajamana, mutta jos totta puhutaan myös malttamattomana, mikä on ymmärrettävää, sillä hän vakuuttui nopeasti siitä että vain palaamalla tänne – juurilleen, voisi kai sanoa – hän löytäisi (toki itsestään, ympäristö toimisi vain katalyyttinä) yhdistävän metaforan, joka kattaisi hänen elämänsä koko kaaren ja antaisi hänelle kirjan viimeisen luvun. Tämä ajatus ja ehkä levoton sielu, joita kannustivat vielä hänen nopeasti etenevän sairautensa hälyttävät oireet: (toisin sanoen) jos ei nyt heti, niin milloin sitten?

Kyseinen magnum opus, kaikissa fyysisissä olomuodoissaan (kannettavan tietokoneen kovalevyllä, kahtena varmuuskopiona disketeillä ja muhkeana tulosteena, jota on korjattu yhä uudestaan ja uudestaan – perfektionismi on hänen määräävin luonteenpiirteensä – niin että se muistuttaa keskiaikaista käsikirjoitusta) on ennen muuta syypää hänen nykyiseen ahdinkoonsa. Hän kykenee etenemään vain puolisen metriä kerrallaan, joutuu kantamaan osan taakastaan parin askelen päähän ja palaamaan sitten useaan otteeseen hakemaan loput, kulkee tuulen tuivertamalla laiturilla kohti asemarakennusta kuin rapu, yhtä punaisena puuskuttaen; äkäisenä, väsyneenä ja tokkurassa torkuttuaan levottomasti liian kuumassa junassa (matkan viivästymisestä on oikeastaan aiheutunut pelkkää haittaa). Missä kaikki kantajat ovat? Ehkä on jo liian myöhä. Hänellä ei ole aavistustakaan, paljonko kello on. On pimeää, mutta koko päivä on ollut pimeä, mikä päivä nyt sitten onkaan, siitäkään hän ei ole varma, niin turruttavan loputtomalta tämä huonosti harkittu matka jo tuntuu. Hän on matkustaessaan tottunut siihen, että tiedekunnan nuorempi henkilöstö on häntä vastassa, että hänen tarpeistaan huolehditaan, että häntä kohdellaan ikänsä ja tieteellisten ansioittensa mukaisella kunnioituksella (vasta matkalla New Yorkista Pariisiin hän esimerkiksi muisti, ettei ollut varannut hotellihuonetta, ja on sitä paitsi tainnut unohtaa, miten se ylipäätään tehdään), mutta nyt, vaikka nimenomaan haluaa vaalia yksityisyyttään ja nimettömyyttään tässä, omissa odotuksissaan kunnioitusta herättävän tunteikkaassa tapauksessa, tällä matkalla sydämensä salaisiin sopukoihin, niin kuin Hollywoodin studioilla tavattiin sanoa, hän tuntee itsensä jollain tapaa petetyksi ja niin epäoikeudenmukaisesti laiminlyödyksi, että kun kantaja viimein ilmaantuu paikalle hänen ponnistellessaan sisään aseman ovista laukkujensa ja laatikoittensa kanssa, hän kivahtaa kyynelet silmäkulmissa kirvellen: ”Missä olet oikein kuhnaillut, idiootti? En tarvitse sinua enää! Tiehesi siitä!”

”Kuten haluatte, signore”, vastaa kantaja kumartaen tottelevaisesti (hänellä on pitkänokkainen ja silmälasipäinen ruttolääkärin karnevaalinaamio sinisen portabagagli-lakkinsa alla, turhan osoittelevaa symboliikkaa, jota ilman oudon taudin heikentämä ja aseman uppiniskaisten ovien väliin jumiin jääneiden laukkujensa kanssa tuskaileva professori olisi hyvin tullut toimeen), kääntyy ja laahustaa tyhjiä kärryjä työntäen murheellisesti tiehensä.

Professori tuijottaa autiota asemaa muistellen uransa alkuaikoina kirjoittamaansa monografiaa ”Perspektivismin tyrannia” ja tajuaa masentuneena, ettei hänellä ole mitään mahdollisuuksia päästä omin voimin edes asemahallin poikki ulko-oville saati sitten johonkin kaukaiseen ja vielä varaamattomaan hotellihuoneeseen. ”Odota!” hän huutaa ärtymyksen ja itsesäälin täyttämällä kimakalla äänellä (tietenkin hotellilla on oma vene, kyllä tästä kaupungista mukavuuksia löytyy, yksinäisellekin matkamiehelle). Kantaja pysähtyy ja kohottaa kyttyräselkänsä takaa kysyvästi valkoista nokkaansa. ”Matkailutoimistoon! Vauhtia, hyvä mies, ettei tässä mene koko yö!”

”Helppo se on harppoa jos on pitkät kintut”, mutisee kantaja synkästi ja ontuu takaisin liioitellun tuskaisen näköisesti. ”Pysykää pöksyissänne, padrone, kyllä hosumattakin perille pääsee, niin kuin sitä sanotaan.”

”Sanotaan myös, ettei elämää kannata tuhlata jaaritteluun”, äyskäisee professori kantajan nostellessa matkalaukkuja kömpelösti kärryyn. ”Varo sitä tietokonetta – ”

”Maksaa ja kuolla ehtii aina”, kantaja inttää nostaessaan tietokonetta ja pudottaessaan sen saman tien. ”Ahi! Pannahinen! Katsokaa nyt, mitä hätäilystä seuraa! Mutta ei se mitään, dottore, ei tehdä tästä numeroa – tapahtunut mikä tapahtunut, elämä ei ole ruusuilla tanssimista, niin kuin sanonta kuuluu! Tulkaa nyt sieltä!”

Professori, joka on liian suunniltaan vastatakseen mitään, seuraa hitaasti eteenpäin raahustavaa, vuosien ja kannettujen laukkujen lysyyn painamaa kantajaa (vuodet näkyvät ennen kaikkea hänen takamuksessaan) läpi aution asemahallin kohti toisessa päässä näkyvää keltaista matkailutoimiston kylttiä ontosti kaikuva popmusiikki ja kantajan kärryn pyörien kitinä korvissaan ja päällimmäisenä ajatuksenaan tehdä tuosta julkeasta lurjuksesta valitus. Mies pudotti tietokoneen tahallaan! Sivistyneessä maailmassa ei tarvitse sietää mitä tahansa, ei edes avuttomilta. Eihän hän tietenkään itseään ajattele, noin yleisesti ottaen hän on aivan samanlainen kurjimus kuin kuka tahansa, vaan sitä korvaamatonta taideteosta, kirjallista esitystä ja yhteiskunnallista analyysia, jonka välittäjä ja levittäjä hän on – siis kuvaannollisesti, kantajan ollessa pelkästään sen väliaikainen huoltaja – työtä, jonka merkitys on niin laajalti tunnustettu jo ennen sen julkaisua, että edes jonkinlainen huomaavaisuus ja kunnioitus sitä kohtaan on ehdottomasti paikallaan. Sitä paitsi, jos hän joutuu hakemaan korvausta vakuutusyhtiöltä, valitus on tehtävä, muuta mahdollisuutta ei ole.

Mutta matkailutoimisto on suljettu – tai ainakin melkein: toimiston edessä seisova naisihminen on juuri lukitsemassa ovea!

”Seis!” huutaa professori kompuroiden hädissään eteenpäin. ”Huone – !”

Matkailutoimiston virkailija pudottaa säpsähtäen avaimensa, joka kilisee lattialle kuin kahvilusikka. ”Huone?” hän henkäisee käheästi pitkät, kastanjanruskeat hiukset hämmennyksestä väristen. Saman tien hän kyykistyy ja haparoi kuumeisesti avainta mustan hansikkaan peittämällä kädellään, ilmeisesti sokkona äkillisen liikkeen siirrettyä kasvoilla olevan naamion pois paikoiltaan.

”Antakaa kun minä, signorina”, sanoo kantaja, polvistuu ja työntää pitkän kaarevan nokkansa naisen hameen alle kuin telttaan, mikä saa professorin häkeltymään ehkä jopa pahemmin kuin kyykistyneen virkailijan, joka kantajan ”Haa! Löytyi!” -huudon kantautuessa vaimeana raskaan kankaan poimuista pihisee vain hiljaa: ”Löytyikö?” ja ponnistelee kömpelösti jaloilleen astuen samalla hameen helmalle (kankaan revetessä ja naisparan tarttuessa epätoivoisesti vasemmalla kädellään karkuun pyrkivään vyötärönauhaan professori huomaa oikean ilmeisesti puuttuvan) ja ehkä myös kantajan kädelle, sillä tämä puhisee epäselvästi jotain räävitöntä, jotain valistumattomien pölkkypäiden epäpuhtaista takalistoista, ennen kuin ilmaantuu jälleen näkyville paperinokka vinoon vääntyneenä.

Seuraa vaivautunut hiljaisuus. Kalpea ja hämmentynyt (vaikka näkeekin vain naamion, professori uskoo, että tässä tapauksessa taide tosiaan heijastaa peittämäänsä todellisuutta) matkailutoimiston virkailija pitelee ainoalla kädellään hametta ylhäällä eikä siis pysty ottamaan avainta kantajalta, joka ojentaa sitä kivuliaan näköisenä kykenemättä näköjään suoristamaan selkäänsä oltuaan niin pitkään kumarassa, ja juuri sillä hetkellä, hetkeksi jähmettyneenä kuin vanhassa valokuvassa (paitsi että he kaikki kolme vapisevat heikosti ikään kuin juuri se jähmettyminen olisi saanut heidät kauhun valtaan), väsynyt vaeltaja ymmärtää oman suojattomuutensa, kuin niskaan puhaltavan kylmän tuulen. Ehkä kaikki on lopussa, niin ironista kuin se onkin, hän miettii, ehkä kuolemani hetki on koittanut täällä surkean rahvaanomaisessa hallissa, tyyliin sopivine latteuksineen, yhdentekevien lähtöjen auran ympäröimänä. Eikä ajatus ole mikään päähänpisto tai itsesäälin purkaus, totuus on että hänen voimansa hiipuvat ja sairaudet vievät lopulta voiton, mikä muukaan kuin ripeästi etenevä seniliteetti voisi olla selityksenä tälle hetken mielijohteesta toteutetulle, järjettömälle matkalle. Mikä houkka! Houkka! Ja ehkä piankin, vaikka maali on enää muutaman askelen päässä (kotiin, hän ajattelee, halusin vain palata kotiin!), kuollut houkka...

”Älkää vain sanoko, cara mia”, huutaa kantaja äkisti, nousee pystyyn ja työntää avaimen, jos se nyt on avain, matkailutoimiston virkailijan kaula-aukkoon, ”että toimisto on kiinni!”

”Ai, niin, aivan!” kiljaisee virkailija ja avaimen pudotessa koltun sisään värähtää niin että kiharat pomppivat harteilla. ”Toimisto on kiinni! Kiinni!”

”Mutta onko tosiaan niin”, inttää kantaja, ”ettei koko Venetsiasta löydy mitään? Ei yhtä ainoaa huonetta? Eihän näin keskellä talvea – ”

”Ymmärrättehän, että juuri talvisin mitään ei ole tarjolla”, vastaa virkailija töykeästi pidellen yhä kiinni hameestaan mutta selvästi jo paremmin tilanteen tasalla. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän rykäisee ja kääntää päätään ensin yhteen, sitten toiseen suuntaan. ”Ei koko Venetsiassa. Ei huoneen – ”

”Niin, niin, ymmärrän. Sen takia te varmaan olittekin juuri sulkemassa toimistoa, tyhmeliini”, huokaa kantaja ja nyökyttelee surullisena, ikään kuin jakaen professoria vaivaavan kauhean ennakkoaavistuksen.

”Öh, juuri sulkemassa”, virkailija toteaa ikään kuin pannakseen jutulle pisteen, ja uupuneesta matkamiehestä tuntuu kuin koko maailma sulkisi oviaan hänen ympärillään. Synkkenevässä mielentilassaan hän huomaa ottavansa tukea matkalaukuistaan ikään kuin ne olisivat hänen koko elämänsä, jota hän haluaa syleillä vielä viimeisen kerran ennen kuin joutuu jättämään sen lopullisesti taakseen. ”Sillä...”

”No jaa!” julistaa kantaja äkkiä piristyneenä ja nostaa professorin takaisin jaloilleen. ”Un po’ di cuore, professore, paholainen ei ole aina niin ruma kuin kuvista voisi päätellä! Volere è potere, niin kuin sitä sanotaan, hätä keinot keksii, sillä sattuman oikusta kuulin juuri tänään, että yhtä kaupunkimme suurista palazzoista muutetaan parasta aikaa loistohotelliksi, joka on tarkoitettu juuri teidän kaltaisillenne sivistyneille herrasmiehille.”

”Niin! Tarkoitettu! Sivistyneille!” säestää virkailija ja peräytyy äkisti askelen tai pari ikään kuin kantaja olisi potkaissut häntä.

”Ei se tietenkään mikään ihanteellinen ratkaisu ole, muutostyöt ovat vielä käynnissä”, kähisee kantaja rauhoittavasti vanhuksenäänellään ja tiirailee ikivanhaa vaeltajaa kaarevaa nokkaansa pitkin, ”mutta olosuhteet huomioon ottaen, tuntuu että soppa on joko syötävä tai muuten ulos ikkunasta, jos ymmärrätte mitä tarkoitan, jollette halua tänä yönä kallistaa päätänne märälle kiveykselle. Koska hotellinpitäjä on ystäväni, olen varma, että voin, hmm, vetää parista narusta, jos sanonta sallitaan. Huomenna voi löytyä jotain parempaa, mutta nyt, professore: parempi muna tänään...”

”Niin...” Ja kuitenkin oppinut vanhus tuntuu olevan kuin liimaantunut paikalleen. Se ei ole epäröintiä, ei epäilyä – onko hänellä muka muutakaan vaihtoehtoa? – hänellä ei vain ole voimia, kantajan huomaavaisesta kannustuksesta huolimatta. Hän tuntee itsensä tyhjiin ammennetuksi – esitys on päättynyt, hän olisi sanonut ennen vanhaan (ja vavahtaa ajatellessaan sitä), väsymys ja pahat aavistukset ovat saaneet hänen polvensa veteliksi. Hän pelkää nyt että metafora, jota hän on tullut niin pitkän matkan takaa etsimään, ei kata eikä kokoa yhteen vaan pyyhkii pois, on pelkkää ironiaa ja olemattomuutta. Hän on kuvitellut kulkevansa ympäri kehän kaarta kuin oraakkeli, mutta huomaakin nyt putoavansa avuttomana keskellä olevasta reiästä. En olekaan hänen arvoisensa, hän ajattelee. Olen pettänyt hänen odotuksensa!

Kantaja tarttuu häntä kyynärpäästä. ”No niin, signore, älkää siinä pidelkö pöksyjänne! Tie odottaa kulkijaa. Ja mahdollisesti silta tai pari! Pieni puute saa muorinkin juoksemaan, niin kuin sitä sanotaan!” He heittävät hyvästit matkailutoimiston virkailijalle, joka jostain käsittämättömästä syystä kääntyy äkkiä ja kävelee päin seinää. Sitten he astuvat yhdessä, professori

ja kantaja, ulos purevaan yöhön. ”Rohkeutta, dottore! Ei sinne ole kuin pari askelta! Pian saatte nukkua kuin paavi!”

‍