Robert Coover:

Pinokkio Venetsiassa

Suomentanut: Heikki Karjalainen

Kirjan tiedot:

Loisteliaan akateemisen uran Amerikassa tehnyt ikääntynyt Pinokkio palaa kotiin Venetsiaan kirjoittamaan magnum opuksensa viimeisen luvun. Mutta onko takaisin puuksi muuttuva professori liian myöhään liikkeellä? Ja miten Venetsia ottaa vastaan oman, kauan poissa olleen poikansa?

Robert Cooverin postmoderni satu on romaani elämästä ja kuolemasta, ystävyydestä ja rakkaudesta, taiteesta ja ihmisyydestä.

Tässä niteessä on mukana myös Cooverin kuuluisa novelli ”Lapsenvahti” ja kirjailijan työtä valottava essee ”Tarina, myytti, kirjailija”.

Kansi: Jouko Nuora

Alkuteos Pinocchio in Venice

559 s. Ilmestymisvuosi 2016

ISBN 978-952-68405-0-5

Arvostelut:

Arvostelu: Parnasso 4/2016 s. 60-61

Pinokkio palaa kotiin

Robert Coover

Pinokkio Venetsiassa

Suom. Heikki Karjalainen

Romaani, 558 s.

Moebius, 2016

Varttunut kirjallinen herrasmies saapuu Venetsiaan harteillaan luovuudentuskat ja sydämessään kauneudenkaipuu. Kuulostaako Thomas Mannilta? Robert Cooverin romaanissa Venetsiaan matkaava ei kuitenkaan ole Gustav von Aschenbach vaan Pinokkio. Viittaukset Mannin miniromaaniin toistuvat taajaan, mikä kuvastaa Cooverin tapaa sekoittaa sofistikoitunutta ja populaaria.

Alkukielellään vuonna 1991 ilmestynyt Pinokkio Venetsiassa on ensimmäinen Cooverilta suomennettu teos. Se maistuu edelleenkin tuoreemmalta ja vireämmältä kuin valtavirran jenkkiproosaa edustavat uutuudet, joita suomennetaan läjäpäin. Cooverin kaltaisten romaanitaiteen uudistajien on vaikea päästä läpi suomalaisessa kustannusmaailmassa. Heidän teoksilleen ei ole luvassa suurta myyntiä, mutta niiden kääntäminen on työlästä ja vaativaa eli toisin sanoen edellyttää aitoa rakkautta kirjallisuuteen.

Jonkinlaisena vertailukohtana Cooverille voidaan pitää Thomas Pynchonia, jonka Painovoiman sateenkaari saatiin suomeksi pari vuotta sitten neljänkymmenen vuoden odotuksen jälkeen. Coover ja Pynchon kuuluvat amerikkalaista kertomakirjallisuutta sodanjälkeisinä vuosikymmeninä avarammille aloille vieneisiin postmodernisteihin, mutta siinä missä Pynchon nousi kirjalliseksi ikoniksi ja Painovoiman sateenkaari kulttiromaaniksi, Coover jäi etäisemmäksi hahmoksi ja hänen teoksensa pienemmän piirin jutuiksi.

Coover ei ole edes kirjailijoiden kirjailija vaan pikemminkin kirjailijoiden kirjailijoiden kirjailija. Hänen teoksistaan saavat eniten irti ne, joilla piisaa vähintään puoliakateemista mielenkiintoa fiktioon, halua miettiä uusiksi tapoja rakentaa ja rytmittää romaanikerrontaa.

Coover ei tunnustaudu kokeelliseksi prosaistiksi tai postmodernistiksi vaan väittää olevansa realisti - tosin kafkalaisessa hengessä. Näistä lähtökohdista ei haasteta Jonathan Franzenin kaltaisia suurten amerikkalaisten romaanien tekijöitä yleisösuosiossa.

Painovoiman sateenkaaren kustansi Teos, mutta Cooverin tuo suomenkielisten lukijoiden ulottuville suomentaja Heikki Karjalainen pienkustantamonsa Moebiuksen kautta. Kaikesta näkee, että Pinokkio Venetsiassa on ollut Karjalaiselle sydämen asia. Liki kuusisataasivuinen teos on vaikuttava esineenäkin, ja käännös on huolellinen.

Romaanin lisäksi teokseen sisältyy Cooverin novelli "Lapsenvahti" ja lyyrinen essee "Tarina, myytti, kirjailija". Varsinkin essee palvelee lukijaa, koska siinä Coover hahmottelee kirjallisuuskäsitystään.

Miten Pinokkiolle kävi sen jälkeen, kun hän muuttui puunukesta oikeaksi pojaksi? Satu loppui, vaikka elämä olisi jatkunut. Coover luo Carlo Collodin 1880-luvulla sepittämälle satuhahmolle värikkään myöhemmän henkilöhistorian. Pinokkio on emigroitunut Italiasta Yhdysvaltoihin ja luonut näyttävän akateemisen uran, puisesta pojasta on ihmishahmoisena miehenä sukeutunut "maailmankuulu taidehistorioitsija ja kriitikko, sosiaaliantropologi, moraalifilosofi ja teologinen teräväkieli", jonka tärkeimmät teokset ovat klassikkoja.

Akateemista uraa edelsi lyhyt ajanjakso Hollywoodin säihkeessä, mutta Pinokkion mielessä se näyttäytyy onnettomana vastoinkäymisenä, melkein liian tuskallisena muisteltavaksi. Coover kytkee elokuvamaailman kokemukset reaalimaailman Disney-elokuvaan, jossa Collodin satu viihteellistettiin ja vesitettiin pikkupilttejä hyviin käytöstapoihin opastavaksi sentimentaaliseksi kitschiksi.

Pinokkio palaa Venetsiaan oppi-isänsä Petrarcan säkeiden ja ajatusten ylevöittämässä hengessä. Hänen tavoitteenaan on saada valmiiksi henkinen testamenttinsa, magnum opus, jonka kirjoittaminen takkuaa pahasti. Vanhoilla kotikulmillaan hän kohtaa heti kärkeen vastoinkäymisiä, sillä kotiinpaluunsa yönä kunnianarvoisa emeritusprofessori päätyy virumaan nelinkontin maassa alleen laskeneena ja saa poliiseilta pitkän litanian syytteitä itsensä paljastamisesta ympäristön saastuttamiseen.

Coover ei tarjoa sydämeenkäyvää uudelleentulkintaa rakastetusta sadusta vaan tykittää räävittömän rabelaismaiseen tyyliin groteskeista ja skatologisista yksityiskohdista pihistelemättä. Venetsian-vaelluksellaan Pinokkio kohtaa vanhat ystävänsä ja vihamiehensä aikaisempia seikkailujaan muunnellen.

Cooverin edustama postmodernismi poikkeaa tarinallisuutta hylkineestä ja sisäistä ääntä korostaneesta modernistisesta taideproosasta. Hän nostaa tarinan romaanikerronnan perusyksikoksi, kaiken lähtökohdaksi. Ihmisille on luontaista navigoida elämässään tarinallistamalla näkemänsä ja kokemansa, oikeastaan kaikki merkityksellinen elämässämme rakentuu kertomuksista, joita kerromme itsellemme ja toisillemme.

"Pidän runoista, maalauksista, musiikista ja jopa rakennuksista, jotka kertovat tarinoita", Coover on sanonut haastattelussa. Sadut edustavat tarinoiden arkkityyppiä, joten ei ihme, että ne kiehtovat hänen kirjallista mielikuvitustaan.

Pinokkio Venetsiassa ei ole Cooverille ensimmäinen ekskursio satujen maailmaan, silla jo ensimmäisessä novellikokoelmassaan Pricksongs & Descants hän ammensi Punahilkan ja Hannun ja Kertun kaltaisten klassikkosatujen aiheista, kuvastosta ja tapahtumista. Samoilla apajilla kulki Cooverin aikalainen Donald Barthelme, jolta onnistuttiin saamaan suomeksi kaksi teosta 1970-luvun alussa. Toinen niistä oli pienoisromaani Lumikki.

Coover ei ole samanlainen hulvattoman kekseliäs lyhyen muodon taitaja kuin Barthelme, vaan hän tavoittelee laajempia kerronnan kaaria. Pinokkio Venetsiassa tunkee samaan tarinalliseen kehikkoon Collodin alkuperaisen sadun, Disneyn viihdespektaakkelin ja 1900-luvun länsimaisen kulttuurihistorian suuret linjat. Keitos porisee iloisesti ja läikkyy välillä ylikin, mutta se kuuluu asiaan.

Pinokkio-satu on eräänlainen antituhkimotarina, koska siinä taika muuttaa maagisen arkipäiväiseksi. Disney-elokuvassa asetelma näkyy korostetusti, ja lopputuloksena on tympeä kaiken kunnollisen korkeaveisu. Collodin tarinassa on enemmän oikullista surrealismia, eikä se näytä aikuisten maailmaa hohdokkaana. Painvastoin, useimmat Pinokkion kohtaamat aikuiset ovat vastenmielisiä olentoja. Coover ei jätä epäselväksi, kumpaa versiota pitää parempana. Pinokkio Venetsiassa tekee kunniaa Collodille mutta sylkee Disneytä kasvoille.

Cooverin kubistinen, villejä näkökulmia avaava proosa näyttää, että tarinoita voi käyttää muuhunkin kuin onnellisten loppujen lavastamiseen ja mukavan olon tuottamiseen. Oikein käytettynä tarinoissa on transformatiivista energiaa, ne voivat räjäyttää todellisuutta peittävät vallan ja mammonan kulissit maan tasalle ja näyttää maailman juuri niin viheliäisen rumana ja kauniina kuin se on.

Eivatkä parhaat tarinat pääty sovinnaisessa mielessä vaan palaavat ja toistavat itseään. Cooverin Pinokkio muuttuu takaisin puunukeksi, ja lopussa Haltiatar tuumii, ettei auta kuin keittää Pinokkiosta sellua maailman paperipulaa helpottamaan.

Tommi Melender

Nuoren Voiman kritiikki Kevät 2016 s. 67-69

Pitkää nenää

Robert Coover:

Pinokkio Venetsiassa

(Pinocchio in Venice, 1991)

Suom. Heikki Karjalainen

559 s. Moebius 2016.

Harvoin kirjan ensimmäiset luvut hämmentävät yhtä riemukkaasti kuin Robert Cooverin romaanissa Pinokkio Venetsiassa, jonka suhde maineikkaan lastenkirjan puunukkeen vaikuttaa alussa lähinnä vertauskuvalliselta. Meille esitellään väsynyt matkamies saapumassa vanhoille kotiseuduilleen, talviseen Venetsiaan. Amerikasta palaava professori Pinolo on arvostettu, kansainvälisesti palkittu kirjailija ja taiteentutkija, "länsimaisen humanismin klassikko" jo eläessään. Vastaanotto on kuitenkin kaikkea muuta kuin loistokas, kun kömpelöt tunarit tipauttelevat signoren tavaroita eikä vapaata hotellihuonettakaan tahdo löytyä.

Juuri kun aloin miettiä millainen asetelma Cooverin iäkkään signoren ja Pinokkion välillä voisi olla, kuvaan ilmestyy yhteensopimattomia piirteitä: hahmo tuntuu olevan mahdottoman ikäinen ja hänen nivelistään kasvaa lahoa puuta. Tuota pikaa samainen henkilö muistelee, kuinka hänestä on revitty osia hammastikuiksi ja takamusta käytetty polttopuuna makkaran käristykseen. Herra professori onkin ihan konkreettisesti Pinokkio, saapumassa vuosisataisen vaelluksen päätteeksi Venetsiaan 1900-luvun lopulla.

Lukiessa on mahdoton luoda kokonaiskuvaa siitä, miltä tällainen henkilö oikeastaan voisi näyttää. Sadussa puunukke muuttui oikeaksi pojaksi, joten Cooverin elähtänyt Pinokkio on vähitellen palaamassa puuksi. Tätä muutosta kuvataan yksityiskohtaisesti mutta mahdottomasti, niin että henkilön mittasuhteet ja olemus muuttuvat lukujen välissä. Kyseessä tuntuisi olevan puhdas kirjallisuusolento, jonka osat on koottu aiemmista teksteistä. Sama koskee koko romaania.

Tarinassa nimittäin viitataan jatkuvasti tapahtumiin, jotka ymmärtääkseen kannattaa ottaa oheislukemiseksi Carlo Collodin alkuperäinen Pinokkio (1883) - Disneyn versiolla ei ole sen kanssa paljon tekemistä, kuten Coover jaksaa muistuttaa. Monet hahmoista esiintyvät samalla nimellä kuin Collodilla ja suurimmalle osalle muistakin löytyy vastine sen sivuilta. Toinen ilmeinen viittauskohde on Thomas Mannin Kuolema Venetsiassa (1912), jonka päähenkilöllä on paljon yhteistä Cooverin luoman hahmon kanssa.

Kuten Mannin novellin Venetsiassa lomaileva kirjailija Aschenbach, tämäkin taiteilija kärsii jatkuvasti korkeiden henkisten pyrintöjen ja ruumiillisten vaatimusten vastakkaisuudesta. Kaupunki on tässä henkilöiden tapaan kovin kirjallinen luomus, kärjistettyjen mielikuvien ja symbolien Venetsia: sotkuinen, eksoottinen, loputtomien naamiaisten, unien ja kuoleman paikka. Se on sokkeloinen kaupunki, jossa eksytään ja kohdataan menneisyyden haamuja. Kotiseuduilleen palannutta herra professoria, humanismin ylpeää sanansaattajaa, häpäistään varkaiden, poliisien ja vanhojen ystävien toimesta. Hän päätyy himojensa ja järjettömän sattuman ohjaamana yhä alemmas, kulkemaan Venetsian katuja alastomana ja "vanha pärisevä perse pystyssä" (s. 63).

Vaikka Cooverin tekstistä voi nauttia erillisenä taidonnäytteenä, kirjallisuusviitteiden miettiminen muodostaa ison osan sen viehätyksestä. Kun Mannin hienovaraisessa novellissa kauniin Tadzio-pojan seuraaminen järkytti taiteilijan mielen sijoiltaan, Cooverin räikeässä fiktiomaailmassa saman roolin saa amerikkalainen syöjätär, purkkapalloja himokkaasti poksautteleva tyhjäpää, joka tarjoaa Pinokkiolle inhimillistä lämpöä jättimäisten rintojensa välissä. Toinen naishahmo, sadusta tuttu sinitukkainen haltiatar, toimii vastakohtien logiikan mukaisesti puhtaan henkisen ihailun kohteena ja äitihahmona.

Coover varioi alussa esiteltyä asetelmaa yhä irvokkaammaksi muuttuvalla alapäähuumorilla. Eritteitä ja solvauksia satelee samalla kun nimihenkilön ruumiinosat irtoilevat hengästyttävään tahtiin. Niistä kuuluisin, valehtelusta kasvava nenä, ei tietenkään ole vain nenä. Kohtuuttoman höykytyksen ja ruumiillisen kurituksen suhteen selkeimmät vertailukohteet löytyvät renessanssikirjallisuudesta, mikä tuo kokonaisuuteen taas yhden merkitystason. Näiden seikkailujen välissä esitellään Pinolo-Pinokkion taidefilosofisia pohdintoja, jotka maistuvat estetiikan klassikoiden parodialta. Selkeitä muotoja ihailevan älykön idealismi ja traaginen itseymmärrys liukastelevat liejuisen komedian huteralla maaperällä.

Mitä tästä kaikesta pitäisi sitten ajatella? Tähän en osaa tarjota järkevää vastausta, mutta romaanin viehätyksestä kertonee, että kysymyskin nousi mieleen vasta kritiikin tarpeisiin. Pinokkio Venetsiassa on äärimmäisellä postmodernistisella nokkeluudella koostettua metatason huumoria, joka tuntuu naureskelevan etukäteen lukijan yrityksille hahmottaa laajempia merkityksiä. Tämä käy ilmi jo siitä, että Coover laittaa henkilönsä tuottamaan itse mitä korkealentoisempia tulkintoja omista kohtaloistaan. Cervantesin hengessä kaikkein oppineimpia puhujia ovat koirat.

Kääntäjän tehtävä ei ole ollut helppo, koska Cooverin virkkeet ovat usein pitkiä ja rakenteeltaan haastavia. Kieltämättä rytmi hieman kärsii käännöksessä, mutta sanoisin silti, että Heikki Karjalainen on onnistunut työssään hyvin. Alkutekstin tyylittely äärimmäisen kaunokirjallisen ilmaisun ja mehukkaan rietastelun välimaastossa on tavoitettu hienosti. Erityisesti ihastelin lukujen aluissa esiintyviä kaupunkikuvauksia, joissa tarinan iskemisen vaatimuksista vapautunut kieli pääsee oikeuksiinsa. Pelkästään niiden yllättävät vertaukset riittävät syyksi lukemiseen.

Romaanin ohella kirjaan on valikoitu pari lyhyempää tekstiä kirjailijalta, jonka tuotantoa ei juuri ole aiemmin suomennettu (Nuoren Voiman numerossa 6/93, Välähdyksiä USA:sta, julkaistiin muutama teksti sekä kirjailijan haastattelu, pt. huom.). Teoksesta löytyy myös hyvin toimitettu käännösosio italiankielisistä lainasanoista, joita on suunnilleen joka sivulla. Harmittelin ensin lukukokemuksen kärsivän tällaisesta ratkaisusta, jossa on jatkuvasti selattava kirjan eri osien välillä. Karjalainen kuitenkin perustelee valintaa todetessaan, kuinka Cooverille "kieli on paljon muutakin kuin pelkkä ilman kaltainen välittäjäaine, jossa informaatio kulkee" (s. 539). Hidastuksella on siis tarkoituksensa, eihän nautinnollinen lukeminen välttämättä tarkoita helppoa lukemista. Hyvä niin.

Joonas Säntti

Kirjan alku:

1

Saapuminen

Eräänä talvi-iltana vuonna 19–, kurjassa ja vain pahempaa lupaavassa säässä, takanaan vaivalloinen matka halki kahden maanosan ja yhtä monen vuosisadan, laskeutuu sairauden, aikaeron ja pahojen aavistusten vaivaama amerikkalaisen yliopiston ikääntynyt professori emeritus ylettömän suuria matkalaukkujaan raahaten junavaunusta asemalaiturille monien mielestä maailman lumoavimmassa kaupungissa tuntematta kuitenkaan polttavaa pelkoa, jota ylimaallisen kauneuden sanotaan noviiseissa herättävän, vaan pikemminkin hyytävää kauhua, joka valtaa yksinäiset matkamiehet näiden huomatessa olevansa väärässä paikassa väärään aikaan. ”Äh”, hän vaikertaa katsoessaan lohduttoman pitkää, kalmankalpeiden loisteputkien valaisemaa ja räikeiden hotellimainosten reunustamaa laituria, tyhjää lukuun ottamatta kourallista kotiin palaavia laskettelijoita, jotka hekin katoavat nopeasti laiturin päässä olevista lasiovista – jos ne nyt tosiaan ovat ovia eivätkä pelkkiä usvapyörteitä (hän tuntee olonsa niin heikoksi, ettei voi olla vertaamatta itseään marttyyrinkuoleman kärsineeseen Pyhään Luciaan, jonka mukaan tämä barbaarisen funktionalistinen stazione on nimetty), ”mitä ihmettä mahdoinkaan ajatella!”

Hän on tullut kaupunkiin täkäläiseen tapaan takaovesta, niin kuin tähän loisteliaaseen satamaan mieluiten meritse saapuvat ulkomaalaiset sanoisivat, mutta vaikka onkin syntyjään italialainen, ei kuitenkaan omasta halustaan tai vanhasta tottumuksesta vaan yksinkertaisesti olosuhteiden pakottamana: lentokenttä oli suljettu sumun vuoksi, hän oli joutunut laskeutumaan Milanoon, missä lumisade oli jo alkanut, ja jatkamaan sieltä viivyttelemättä junalla päästäkseen pakoon nousevaa talvimyrskyä, kiiruhtamaan itään kuin hiilisäkkeihin pukeutuneet salamurhaajat kintereillään. Raahatessaan ylivoimaista taakkaansa läpi Milanon väentungoksen professori oli lohduttautunut ajatuksella, valitettavasti ääneen lausutulla – nolo tapa joka vain paheni iän myötä – että matkan venyminen antoi hänelle tilaisuuden totuttautua huimaavaan ajatukseen paluusta synnyinmaahansa monituisten ulkomailla vietettyjen vuosien jälkeen ja valmistautua henkisesti ympäristöön, joka paitsi itsessään oli maailmanlaajuisesti tunnustettu taideteos, toimisi toivottavasti myös kulissina (samalla tavoin kuin oli silloin kerran toiminut ponnahduslautana) hänen suurimmalle saavutukselleen, kun hänen elämäänsä tarkasteltaisiin juuri sillä tavoin: taideteoksena.

Sillä juuri täällä ”Ahkerien mehiläisten saarella”, niin kuin sitä siihen aikaan yleisesti kutsuttiin, hän oli eräänä päivänä melkein sata vuotta sitten oman viheliäisyytensä nöyryyttämänä syleillyt Hyveellisyyden jalkoja ja, muutamaa vähäpätöistä hairahdusta lukuun ottamatta (ainakin hän haluaisi pitää niitä vähäpätöisinä, niin kuin esimerkiksi nopeasti alkanutta ja yhtä nopeasti päättynyttä uraansa viihdealalla, onnetonta vastoinkäymistä joka vielä tänäkin päivänä on melkein liian tuskallista muisteltavaa, silloinkin kun hän on, niin kuin viimeisimmissä kirjoituksissaan, pyrkinyt nousemaan sen kaiken yläpuolelle ja antautunut armottomaan itsetutkiskeluun) jättänyt taakseen toimettomuuden ja haihattelun ja muut hengen heikkoudet, jotta hänen elämänsä olisi, niin kuin hän toivoo (ja sydämessään uskoo), niiden polvien arvoinen joita hän oli syleillyt palavasti ja kastellut kiitollisin kyynelin pelastavan armon nostattaman kuumeen – miksi muuksikaan sitä voisi sanoa – saadessa hänen surullisenkuuluisan nenänsä vuotamaan.

Sitä elämää, yhtä paljon hyväntekijänsä kuin omaansa, hän haluaa ylistää tai ainakin valaista uusimmassa ja mahdollisesti viimeiseksi (hänellä ei ole juurikaan harhaluuloja) jäävässä kirjassaan, valtavassa omaelämäkerrallisessa kudelmassa, johon kaikki hänen ainoalaatuisen kohtalonsa erilliset langat on punottu hyveellisen rakkauden ja yksinäisen, jalostavan työnteon kattavaksi teemaksi, esimerkillisen elämän sisällöksi, josta suuri filosofi on käyttänyt termiä Existenz. Osia kirjasta on jo julkaistu monografioina, jotka ovat saaneet tuttuun tapaan yleisesti ylistävän vastaanoton, mutta kirjan päätökseen saattaminen, kuten suoraselkäisyys aiempina, onnettomina aikoina, on toistaiseksi osoittautunut ylivoimaiseksi. Ja niin, seuraten suuren oppi-isänsä ja edeltäjänsä pyhän Petrarcan jalanjälkiä, hän on palannut tähän kaupunkiin kuin pakon ajamana, mutta jos totta puhutaan myös malttamattomana, mikä on ymmärrettävää, sillä hän vakuuttui nopeasti siitä että vain palaamalla tänne – juurilleen, voisi kai sanoa – hän löytäisi (toki itsestään, ympäristö toimisi vain katalyyttinä) yhdistävän metaforan, joka kattaisi hänen elämänsä koko kaaren ja antaisi hänelle kirjan viimeisen luvun. Tämä ajatus ja ehkä levoton sielu, joita kannustivat vielä hänen nopeasti etenevän sairautensa hälyttävät oireet: (toisin sanoen) jos ei nyt heti, niin milloin sitten?

Kyseinen magnum opus, kaikissa fyysisissä olomuodoissaan (kannettavan tietokoneen kovalevyllä, kahtena varmuuskopiona disketeillä ja muhkeana tulosteena, jota on korjattu yhä uudestaan ja uudestaan – perfektionismi on hänen määräävin luonteenpiirteensä – niin että se muistuttaa keskiaikaista käsikirjoitusta) on ennen muuta syypää hänen nykyiseen ahdinkoonsa. Hän kykenee etenemään vain puolisen metriä kerrallaan, joutuu kantamaan osan taakastaan parin askelen päähän ja palaamaan sitten useaan otteeseen hakemaan loput, kulkee tuulen tuivertamalla laiturilla kohti asemarakennusta kuin rapu, yhtä punaisena puuskuttaen; äkäisenä, väsyneenä ja tokkurassa torkuttuaan levottomasti liian kuumassa junassa (matkan viivästymisestä on oikeastaan aiheutunut pelkkää haittaa). Missä kaikki kantajat ovat? Ehkä on jo liian myöhä. Hänellä ei ole aavistustakaan, paljonko kello on. On pimeää, mutta koko päivä on ollut pimeä, mikä päivä nyt sitten onkaan, siitäkään hän ei ole varma, niin turruttavan loputtomalta tämä huonosti harkittu matka jo tuntuu. Hän on matkustaessaan tottunut siihen, että tiedekunnan nuorempi henkilöstö on häntä vastassa, että hänen tarpeistaan huolehditaan, että häntä kohdellaan ikänsä ja tieteellisten ansioittensa mukaisella kunnioituksella (vasta matkalla New Yorkista Pariisiin hän esimerkiksi muisti, ettei ollut varannut hotellihuonetta, ja on sitä paitsi tainnut unohtaa, miten se ylipäätään tehdään), mutta nyt, vaikka nimenomaan haluaa vaalia yksityisyyttään ja nimettömyyttään tässä, omissa odotuksissaan kunnioitusta herättävän tunteikkaassa tapauksessa, tällä matkalla sydämensä salaisiin sopukoihin, niin kuin Hollywoodin studioilla tavattiin sanoa, hän tuntee itsensä jollain tapaa petetyksi ja niin epäoikeudenmukaisesti laiminlyödyksi, että kun kantaja viimein ilmaantuu paikalle hänen ponnistellessaan sisään aseman ovista laukkujensa ja laatikoittensa kanssa, hän kivahtaa kyynelet silmäkulmissa kirvellen: ”Missä olet oikein kuhnaillut, idiootti? En tarvitse sinua enää! Tiehesi siitä!”

”Kuten haluatte, signore”, vastaa kantaja kumartaen tottelevaisesti (hänellä on pitkänokkainen ja silmälasipäinen ruttolääkärin karnevaalinaamio sinisen portabagagli-lakkinsa alla, turhan osoittelevaa symboliikkaa, jota ilman oudon taudin heikentämä ja aseman uppiniskaisten ovien väliin jumiin jääneiden laukkujensa kanssa tuskaileva professori olisi hyvin tullut toimeen), kääntyy ja laahustaa tyhjiä kärryjä työntäen murheellisesti tiehensä.

Professori tuijottaa autiota asemaa muistellen uransa alkuaikoina kirjoittamaansa monografiaa ”Perspektivismin tyrannia” ja tajuaa masentuneena, ettei hänellä ole mitään mahdollisuuksia päästä omin voimin edes asemahallin poikki ulko-oville saati sitten johonkin kaukaiseen ja vielä varaamattomaan hotellihuoneeseen. ”Odota!” hän huutaa ärtymyksen ja itsesäälin täyttämällä kimakalla äänellä (tietenkin hotellilla on oma vene, kyllä tästä kaupungista mukavuuksia löytyy, yksinäisellekin matkamiehelle). Kantaja pysähtyy ja kohottaa kyttyräselkänsä takaa kysyvästi valkoista nokkaansa. ”Matkailutoimistoon! Vauhtia, hyvä mies, ettei tässä mene koko yö!”

”Helppo se on harppoa jos on pitkät kintut”, mutisee kantaja synkästi ja ontuu takaisin liioitellun tuskaisen näköisesti. ”Pysykää pöksyissänne, padrone, kyllä hosumattakin perille pääsee, niin kuin sitä sanotaan.”

”Sanotaan myös, ettei elämää kannata tuhlata jaaritteluun”, äyskäisee professori kantajan nostellessa matkalaukkuja kömpelösti kärryyn. ”Varo sitä tietokonetta – ”

”Maksaa ja kuolla ehtii aina”, kantaja inttää nostaessaan tietokonetta ja pudottaessaan sen saman tien. ”Ahi! Pannahinen! Katsokaa nyt, mitä hätäilystä seuraa! Mutta ei se mitään, dottore, ei tehdä tästä numeroa – tapahtunut mikä tapahtunut, elämä ei ole ruusuilla tanssimista, niin kuin sanonta kuuluu! Tulkaa nyt sieltä!”

Professori, joka on liian suunniltaan vastatakseen mitään, seuraa hitaasti eteenpäin raahustavaa, vuosien ja kannettujen laukkujen lysyyn painamaa kantajaa (vuodet näkyvät ennen kaikkea hänen takamuksessaan) läpi aution asemahallin kohti toisessa päässä näkyvää keltaista matkailutoimiston kylttiä ontosti kaikuva popmusiikki ja kantajan kärryn pyörien kitinä korvissaan ja päällimmäisenä ajatuksenaan tehdä tuosta julkeasta lurjuksesta valitus. Mies pudotti tietokoneen tahallaan! Sivistyneessä maailmassa ei tarvitse sietää mitä tahansa, ei edes avuttomilta. Eihän hän tietenkään itseään ajattele, noin yleisesti ottaen hän on aivan samanlainen kurjimus kuin kuka tahansa, vaan sitä korvaamatonta taideteosta, kirjallista esitystä ja yhteiskunnallista analyysia, jonka välittäjä ja levittäjä hän on – siis kuvaannollisesti, kantajan ollessa pelkästään sen väliaikainen huoltaja – työtä, jonka merkitys on niin laajalti tunnustettu jo ennen sen julkaisua, että edes jonkinlainen huomaavaisuus ja kunnioitus sitä kohtaan on ehdottomasti paikallaan. Sitä paitsi, jos hän joutuu hakemaan korvausta vakuutusyhtiöltä, valitus on tehtävä, muuta mahdollisuutta ei ole.

Mutta matkailutoimisto on suljettu – tai ainakin melkein: toimiston edessä seisova naisihminen on juuri lukitsemassa ovea!

”Seis!” huutaa professori kompuroiden hädissään eteenpäin. ”Huone – !”

Matkailutoimiston virkailija pudottaa säpsähtäen avaimensa, joka kilisee lattialle kuin kahvilusikka. ”Huone?” hän henkäisee käheästi pitkät, kastanjanruskeat hiukset hämmennyksestä väristen. Saman tien hän kyykistyy ja haparoi kuumeisesti avainta mustan hansikkaan peittämällä kädellään, ilmeisesti sokkona äkillisen liikkeen siirrettyä kasvoilla olevan naamion pois paikoiltaan.

”Antakaa kun minä, signorina”, sanoo kantaja, polvistuu ja työntää pitkän kaarevan nokkansa naisen hameen alle kuin telttaan, mikä saa professorin häkeltymään ehkä jopa pahemmin kuin kyykistyneen virkailijan, joka kantajan ”Haa! Löytyi!” -huudon kantautuessa vaimeana raskaan kankaan poimuista pihisee vain hiljaa: ”Löytyikö?” ja ponnistelee kömpelösti jaloilleen astuen samalla hameen helmalle (kankaan revetessä ja naisparan tarttuessa epätoivoisesti vasemmalla kädellään karkuun pyrkivään vyötärönauhaan professori huomaa oikean ilmeisesti puuttuvan) ja ehkä myös kantajan kädelle, sillä tämä puhisee epäselvästi jotain räävitöntä, jotain valistumattomien pölkkypäiden epäpuhtaista takalistoista, ennen kuin ilmaantuu jälleen näkyville paperinokka vinoon vääntyneenä.

Seuraa vaivautunut hiljaisuus. Kalpea ja hämmentynyt (vaikka näkeekin vain naamion, professori uskoo, että tässä tapauksessa taide tosiaan heijastaa peittämäänsä todellisuutta) matkailutoimiston virkailija pitelee ainoalla kädellään hametta ylhäällä eikä siis pysty ottamaan avainta kantajalta, joka ojentaa sitä kivuliaan näköisenä kykenemättä näköjään suoristamaan selkäänsä oltuaan niin pitkään kumarassa, ja juuri sillä hetkellä, hetkeksi jähmettyneenä kuin vanhassa valokuvassa (paitsi että he kaikki kolme vapisevat heikosti ikään kuin juuri se jähmettyminen olisi saanut heidät kauhun valtaan), väsynyt vaeltaja ymmärtää oman suojattomuutensa, kuin niskaan puhaltavan kylmän tuulen. Ehkä kaikki on lopussa, niin ironista kuin se onkin, hän miettii, ehkä kuolemani hetki on koittanut täällä surkean rahvaanomaisessa hallissa, tyyliin sopivine latteuksineen, yhdentekevien lähtöjen auran ympäröimänä. Eikä ajatus ole mikään päähänpisto tai itsesäälin purkaus, totuus on että hänen voimansa hiipuvat ja sairaudet vievät lopulta voiton, mikä muukaan kuin ripeästi etenevä seniliteetti voisi olla selityksenä tälle hetken mielijohteesta toteutetulle, järjettömälle matkalle. Mikä houkka! Houkka! Ja ehkä piankin, vaikka maali on enää muutaman askelen päässä (kotiin, hän ajattelee, halusin vain palata kotiin!), kuollut houkka...

”Älkää vain sanoko, cara mia”, huutaa kantaja äkisti, nousee pystyyn ja työntää avaimen, jos se nyt on avain, matkailutoimiston virkailijan kaula-aukkoon, ”että toimisto on kiinni!”

”Ai, niin, aivan!” kiljaisee virkailija ja avaimen pudotessa koltun sisään värähtää niin että kiharat pomppivat harteilla. ”Toimisto on kiinni! Kiinni!”

”Mutta onko tosiaan niin”, inttää kantaja, ”ettei koko Venetsiasta löydy mitään? Ei yhtä ainoaa huonetta? Eihän näin keskellä talvea – ”

”Ymmärrättehän, että juuri talvisin mitään ei ole tarjolla”, vastaa virkailija töykeästi pidellen yhä kiinni hameestaan mutta selvästi jo paremmin tilanteen tasalla. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän rykäisee ja kääntää päätään ensin yhteen, sitten toiseen suuntaan. ”Ei koko Venetsiassa. Ei huoneen – ”

”Niin, niin, ymmärrän. Sen takia te varmaan olittekin juuri sulkemassa toimistoa, tyhmeliini”, huokaa kantaja ja nyökyttelee surullisena, ikään kuin jakaen professoria vaivaavan kauhean ennakkoaavistuksen.

”Öh, juuri sulkemassa”, virkailija toteaa ikään kuin pannakseen jutulle pisteen, ja uupuneesta matkamiehestä tuntuu kuin koko maailma sulkisi oviaan hänen ympärillään. Synkkenevässä mielentilassaan hän huomaa ottavansa tukea matkalaukuistaan ikään kuin ne olisivat hänen koko elämänsä, jota hän haluaa syleillä vielä viimeisen kerran ennen kuin joutuu jättämään sen lopullisesti taakseen. ”Sillä...”

”No jaa!” julistaa kantaja äkkiä piristyneenä ja nostaa professorin takaisin jaloilleen. ”Un po’ di cuore, professore, paholainen ei ole aina niin ruma kuin kuvista voisi päätellä! Volere è potere, niin kuin sitä sanotaan, hätä keinot keksii, sillä sattuman oikusta kuulin juuri tänään, että yhtä kaupunkimme suurista palazzoista muutetaan parasta aikaa loistohotelliksi, joka on tarkoitettu juuri teidän kaltaisillenne sivistyneille herrasmiehille.”

”Niin! Tarkoitettu! Sivistyneille!” säestää virkailija ja peräytyy äkisti askelen tai pari ikään kuin kantaja olisi potkaissut häntä.

”Ei se tietenkään mikään ihanteellinen ratkaisu ole, muutostyöt ovat vielä käynnissä”, kähisee kantaja rauhoittavasti vanhuksenäänellään ja tiirailee ikivanhaa vaeltajaa kaarevaa nokkaansa pitkin, ”mutta olosuhteet huomioon ottaen, tuntuu että soppa on joko syötävä tai muuten ulos ikkunasta, jos ymmärrätte mitä tarkoitan, jollette halua tänä yönä kallistaa päätänne märälle kiveykselle. Koska hotellinpitäjä on ystäväni, olen varma, että voin, hmm, vetää parista narusta, jos sanonta sallitaan. Huomenna voi löytyä jotain parempaa, mutta nyt, professore: parempi muna tänään...”

”Niin...” Ja kuitenkin oppinut vanhus tuntuu olevan kuin liimaantunut paikalleen. Se ei ole epäröintiä, ei epäilyä – onko hänellä muka muutakaan vaihtoehtoa? – hänellä ei vain ole voimia, kantajan huomaavaisesta kannustuksesta huolimatta. Hän tuntee itsensä tyhjiin ammennetuksi – esitys on päättynyt, hän olisi sanonut ennen vanhaan (ja vavahtaa ajatellessaan sitä), väsymys ja pahat aavistukset ovat saaneet hänen polvensa veteliksi. Hän pelkää nyt että metafora, jota hän on tullut niin pitkän matkan takaa etsimään, ei kata eikä kokoa yhteen vaan pyyhkii pois, on pelkkää ironiaa ja olemattomuutta. Hän on kuvitellut kulkevansa ympäri kehän kaarta kuin oraakkeli, mutta huomaakin nyt putoavansa avuttomana keskellä olevasta reiästä. En olekaan hänen arvoisensa, hän ajattelee. Olen pettänyt hänen odotuksensa!

Kantaja tarttuu häntä kyynärpäästä. ”No niin, signore, älkää siinä pidelkö pöksyjänne! Tie odottaa kulkijaa. Ja mahdollisesti silta tai pari! Pieni puute saa muorinkin juoksemaan, niin kuin sitä sanotaan!” He heittävät hyvästit matkailutoimiston virkailijalle, joka jostain käsittämättömästä syystä kääntyy äkkiä ja kävelee päin seinää. Sitten he astuvat yhdessä, professori

ja kantaja, ulos purevaan yöhön. ”Rohkeutta, dottore! Ei sinne ole kuin pari askelta! Pian saatte nukkua kuin paavi!”

Kirjojamme löytyy mm. seuraavista kivijalka- ja verkkokirjakaupoista

Kirjat

Jonathan Lethem:
Orpojen Brooklyn
Jon Yong:
Kotkasoturien taru 1 – Soturin oppivuodet
Robert Coover:
Pinokkio Venetsiassa